Toimihenkilöt / hallituksen ja yhdistyksen kokoukset

Yhdistyksen toimintaa

Arkisto+Artikkelit

Muut linkit

Paluu etusivulle

WAY:n ARKISTO
Wiipurin arkistoyhdistyksen arkisto käsittää arkistoaineistoa, joka on kirjoitettua, piirrettyä, painettua, elokuvattua, valokuvattua ym. valmistettua.
Arkiston kirjoihin, videoihin ym. on mahdollisuus tutustua, mutta se edellyttää yhteydenottoa ARKISTONHOITAJAAN
arkistonhoitaja:
Seppo Malmivuori,
Puutarhurintie 3,  02940 Espoo
p. 050 535 7857
Sähköposti: seppo.malmivuori@kolumbus.fi

A R T I K K E L I T
ARTIKKELIVALIKKO

Sorvalin hautausmaalla riittää tutkittavaa

Viipuri-Säätiölle
ikonilahjoitus 

Toivon aika Viipurissa 1941-44

Lotta Svärdin juuret menneisyydessä – tavoitteet tässä päivässä ja tulevaisuudessa 

Pantsarin poikia – Pellervon miehiä 

Käynti Viipurissa synnytti keräilijän

ITÄ-VIRO ELÄMYKSELLISTEN MATKOJEN KOHDE

ELOKUVIEN KARJALAA 

KULTTUURIA VANHASTA VIIPURIN LÄÄNISTÄ

TUUSULANJÄRVEN RANTATIE

TALVISODAN VIIPURIN VIIMEISISTÄ VIIKOISTA… 

YRITTÄJYYS KANTAA SUOMEA 

”EMME OLE UNOHTANEET”
-
         kunnia sankareille

”Etsintäkuulutettu” Agricola 

Marskin päivän kesäretki 

Talvisodan evakkomatkat traumaattinen kokemus:
pelkoa, kylmää ja nälkää 


”Nobel”, 1600-luvun Wiipuri ja Kiehinä
valloittivat kuulijat syystapahtumassa


Retkikohteiden "Venäjä-Venäjä-Venäjä"

Piikoja ja Puotipuksuja

Jälleenrakennuksen jättiurakasta
- arkkitehdit suunnittelivat Viipurin
tulevaisuutta 1941-1943

WAY:n kevätretki Lohjalle ja Lopelle 2007

Wiipurin arkistoyhdistys tukee nuoria
opiskelijoita

Tarinaa Agricolasta ja kilpailijastaan Juustenista

Uusi Viipuri-kirja. Julkaisija Wiipuri-Yhdistys
Toimittanut Anneli Vuorikoski

VIIMEINEN JUNA LÄNTEEN
- Itä-Karjala ja sodan toinen puoli esillä  Suomen Kansallisteatterissa 

Wiipurin Arkistoyhdistys aloitti juhlavuotensa

Oi aikoja, voi tapoja!
    - muisteluksia viipurilaisen keskiluokan
     tavoista ns. vanhaan hyvää aikaan

Jokaisen lotan tarina on sankaritarina
    
-WAY:n kevätkokouksessa muisteltiin
      talvisodan aikoja

Syvämmellisen lämmintä kesäretkeilyä
Viipurissa 11.-13. kesäkuuta 2006

 

 

Sorvalin hautausmaalla riittää tutkittavaa 
”Tätä työtä ei jätetä kesken”

Viipurin hautausmaiden – kuten Sorvalin - kunnostuksiin ja talkoisiin ovat vuosien aikana ottaneet osaa lukuisat henkilöt. Esimerkiksi Sorvalin hautausmaa-aluetta on kunnostettu jo vuosikymmen ja työ jatkuu.

     2000-luvun alussa alue oli täysin tuhoutunut eikä sitä voinut mieltää hautausmaaksi. Se kasvoi umpimetsää ja hautakivet oli maa peittänyt. Siksi alueella ovat maata möyrineet niin moskovalaiset kaivurit kuin  moottorisahat, trimmerit ja lapioiden ja haravoiden kanssa vapaaehtoiset talkoolaiset. On taisteltu hartiavoimin työtä puskien ja tarvittaessa selvitetty asioita mutkikkaiden viranomaissääntöjen ja paikallisten virkailijoiden papereiden pyörityksessä. Periksi ei ole annettu eikä anneta.

     Varsinkin alkuvuosina viipurilaiset ovat jopa paheksuen katselleet suomalaisten touhuja. Mitä ihmettä ne täällä tekevät? Työt ovat saaneet julkisuutta ja saavat sitä edelleen, sillä Viipurin länsilaidalla sijaitseva Sorvalin hautausmaa sen ansaitsee. Sehän on kuin runsaudensarvi, josta aina välillä löytyy mullan alta uutta yllättävää tutkittavaa.   

Kasvatuksellista merkitystä

Vuosikymmen sitten Karjalan Liitto, Viipuri-keskus ja Viipurin kaupunki aloittivat työt Sorvalissa vuoden kestävän EU- tukirahoituksen avulla. Viipuri-keskuksen toimintakin  loppui myöhemmin, mutta työtä hautausmaalla ei haluttu jättää kesken.

     Kahden vuosisadan ikäisen hautausmaa-alueen kunnostusurakan työt olisivat valuneet hukkaan töiden loppuessa ja alue olisi nopeasti kasvanut umpeen rämettyen entiseen malliin.    Niinpä Sorvalin hautausmaata vuosittain kunnostaneet talkoolaiset perustivat vuonna 2013 Pro Sorvalin Hautausmaa ry -järjestön, jonka puheenjohtajana toimii Pertti Joenpolvi. Hän on tullut tunnetuksi paitsi työpanoksestaan Sorvalissa myös Viipurin linnan Suomi-salien taustahenkilönä. Järjestön sihteerinä työskentelee entinen Viipuri-keskuksen toiminnanjohtaja Galina Pronin.

     ”Emme voi jättää tätä projektia kesken”, selittää Galina Pronin. ” Täällä lepää niin monta Suomen historiaan liittyvää henkilöä ja tällä työllä on laaja-alaista merkitystä myös kasvatuksellisesti. Osoitamme arvostusta ja vaalimme poismenneiden muistoa. Venäläiset ovat vuosien aikana vähitellen alkaneet kunnioittaa – ja myös kertovat sen – tekemäämme uurastusta alueen hyväksi. Täten he oppivat, että hautausmaa , muistolehto voi olla maisemapuisto, jossa perheiden on miellyttävä ulkoilla ja viettää vapaa-aikaa jopa eväskorin kanssa”.  

Viipurilaisia hyväntekijöitä

William ja Ester Otsakorven komea hauta Polvistuva-patsaineen on eräs Sorvalin hautausmaan kauneimmista käyntikohteista. Haudan saattaminen nykyiseen kuntoon on vaatinut monia vaiheita. Patsaan osia löytyi aikoinaan lumesta Havin valleilta. Kiviä oli säilytetty myöhemmin linnan kellarissa, josta ne toimitettiin kunnostettavaksi Otsakorven säätiön rahoilla.

     1900-luvun vaihteen menestyksellisestä liiketoiminnasta syntyi 1928 yleishyödyllinen säätiö, joka vaikuttaa ja on voimissaan edelleen. Säätiön perustaja William Otsakorpi syntyi Kuopiossa 1870. Hän aloitti työelämänsä Viipurin-Pietarin rataosuudella rautatievirkamiehenä.

      Tarmokkaana henkilönä hän ehti eläessään toimia mm.pankkialalla KOP:n Viipurin konttorin varajohtajana sekä Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankin Viipurin konttorin johtajana. William Otsakorven yritystoiminta ja merkittävät luottamustoimet laajenivat jatkuvasti mm. Kauppakamariin sekä Teollisuuden- ja Liikkeenharjoittajain seura Pamaukseen, jonka puheenjohtajana hän toimi. Säätiön toiminta-alueena on ollut Etelä- ja Pohjois-Karjala sekä Kymenlaakso. Miehensä kuoltua Ester Otsakorpi jatkoi toimintaa.

     Säätiö tuki Karjalan, pääasiallisesti Kannaksen ja Raja-Karjalan suomalaisten pientilallisten ja pienteollisuuden harjoittajien aseman kohottamista. Lisäksi haluttiin alueen suomalaisten miesten ja naisten pääsevän osallisiksi tietopuolisesta ja ammatillisesta sivistyksestä maanviljelys-, kotitalous- ja puutarhakouluissa.

     Säätiölle luovutettiin Viipurista mm. viisi kaupunkikiinteistöä ja kaksi maatilaa sekä Kuokkalan höyrysaha Kivennavalla sijaitsevine tiloineen. Lisäksi säätiö omisti KOP:n, Savo-Karjalan Osakepankin ja Suomen Sokerin osakkeita.

     Merkittävän suuruisesta tuesta Viipurin aikoina on hyvä esimerkki  Karamellitehdas Oy Siriuksen vuosittaisen voiton lahjoitussumma - vähintään 100 000 silloista markkaa/v. – Karjalan sivistystyölle. 

Antoisa kulttuurikohde

Sorvalin hautausmaa-alue lienee Kannaksen hautausmaista ainoita, jossa ei ole päällehautauksia, siksi sen jäsentely ja kartoitus on helpompaa. Kunnostuksessa pystytään jo hyödyntämään saatavissa olevia karttoja sekä haudattujen nimilistoja. Nämä puolestaan antavat mahdollisuuden ottaa yhteyttä jälkeläisiin ja saada siten uuttakin tietoa.

          Tälle rekisteröidylle muinaismuistomerkki-alueelle on mm. tunnetun viipurilaisen teollisuussuvun ja kauppahuone Hackman & Co. edustamien Hackmanien  toimesta kunnostettu sukuhauta, joka toimii myös muualle haudattujen muistomerkkinä. Vuonna 1927 rakennettu suvun komea, valkoinen hautakappeli tuhoutui 1944 kesällä Viipurin taisteluissa.

      Ensimmäinen Johan Friedrich Hackman saapui Lyypekistä Viipuriin jo vuonna 1777. Suku on tullut tunnetuksi mm. yhteiskunnallisesta, laaja-alaisesta  avustustoiminnasta kuten diakoniatyö, joka on ollut merkittävällä sijalla toimissa jo 1800 -luvusta alkaen.

     Taidemesenaatti -Hackmaneille ovat saaneet olla kiitollisia lukuisat taiteilijat Jean Sibeliuksesta Juho Rissaseen sekä suuri määrä yhdistyksiä, lastenkoteja, oppi- ja hoitolaitoksia ja kirjastoja, jotka ovat saaneet jatkuvaa tukea toimintaansa. Monien laivojen, saha- ja teollisuuslaitosten sekä  kiinteistöjen lisäksi omistus on kattanut mm. Viipurin lähialueella useita tiloja kuten Herttualan kartanon, joka säilyi ensin viime sotiemme pommituksissa pienin vaurioin. Tilaa viljeltiin vielä vuosina 1942-44. Kuitenkin upea kartano tuhoutui aivan sodan loppuvaiheessa 1944.
 
Teksti: ANNELI VUORIKOSKI

Artikkelivalikkoon

==================================================================
Viipuri-Säätiölle
ikonilahjoitus 

Pääkaupungissa toimiva Viipuri-Säätiö sai äskettäin Eino ja Lea Joutsenen testamenttilahjoituksena 34 kappaleen ikonikokoelman, joista vanhimmat edustavat 1700-1800 -vuosisatojen ikonitaidetta. 

Perinteikäs säätiö

”Viipuri-Säätiön juuret ulottuvat vuosikymmenien taakse, jolloin säätiön nimi oli Viipurin kaupungin hoitokunta, sittemmin Torkkelin Säätiö. Säätiön tarkoituksena oli ja on edelleen omistaa ja turvata Viipurista saadut ja evakoidut Viipurin taidemuseon ja historiallisen museon monipuoliset kokoelmat kuten maalaukset, valokuvat, patsaat ja monenlaiset koriste-esineet”, selostaa nykyisen Viipuri-Säätiön varapuheenjohtajana toimiva, Wiipuri-Yhdistyksen kunniapuheenjohtaja Pertti Joenpolvi.

   Vuonna 1892 perustettu Viipurin museo suljettiin yleisöltä syksyllä 1939 sodan uhkan takia. Noin 13 000 esineen kokoelmasta vain osa onnistuttiin pelastamaan.

   Vanhat Viipurista saadut kokoelmat sijoitettiin aikoinaan Hämeenlinnan ja Lahden taidemuseoihin sekä Lappeenrannan museoon. Osa kokoelmista on Etelä-Karjalan museossa ja -taidemuseossa Lappeenrannassa. Lisäksi Mikkelin aluearkistosta on löydettävissä osia kokoelmasta.  

Kirkon rakkaita aiheita

” Tilanpuutteen vuoksi nyt saamamme ikonikokoelma tullaan sijoittamaan Joensuun Ortodoksiseen Kulttuurikeskukseen, josta ne löytävät hyvän kodin”, kertoo Joenpolvi, joka piti saaduista ikoneista äskettäin esitelmän Wiipuri-Yhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa Helsingin Karjalatalossa.

   Ikonitaide noudattaa tarkasti omia sääntöjään ja välittää ortodoksista uskonoppia. Ikonia ei signeerata ja ennen sen käyttöönottoa pappi siunaa sen. Nyt saadussa hyvin erilaisten ikonien  kokoelmassa on nähtävissä kirkon rakkaat, ehkä eniten käytetyt aiheet: Jumalanäiti ja Kristus Kaikkivaltias.

   Toki on muitakin aiheita kuten nuorempaa 1900 -lukua edustavat ikonit Pyhä Johannes Edelläkävijä ja Kastaja, puulle liimattu uusi kreikkalainen painokuva,  messinkivalos pyhittäjä Antipas, joka on kehystetty sametille ja edellisiä hieman vanhempi kehystetty Pyhä Dimitri Rostovilainen, tempera pohjustetulle puulle. Rakkaimpia ja eniten käytettyjä aiheita ovat kuitenkin Jumalanäidin kuvat joko yksinään tai lapsen kanssa. Nämä muodostavat kyseisenkin kokoelman valtaosan. 

Lahjoittajat

Entinen hovioikeuden presidentti ja Wiipuri-Liiton kunniapuheenjohtaja Heikki Mälkki ja puolisonsa Raija tuntevat ikonilahjoittajien Lea ja Eino Joutsenen elämän vaiheita. Heikki Mälkki tiesi kertoa, että Eino Joutsen oli alkujaan viipurilaissyntyinen peltiseppä. Hänen isänsä Matti Joutsen oli puuseppä Pietarsaaresta.

Eino Jotsenen äiti Vilhelmiina edusti vankkaa Viipurin maalaiskunnan Nuoraalla asunutta Tetrin sukua. Perheellä oli talo Kangasrannassa Lepistönkadun varrella.

   Perheen isä kuoli jo Viipurissa asuttaessa, veli kaatui sodassa ja Eino asettui sodan jälkeen asumaan Helsinkiin yhdessä äitinsä kanssa. Täältä hän löysi myös vaimokseen Lean o.s. Markkanen.

   Eino (1918 – 2000) ja Lea olivat ahkeria, avuliaita ja hyväntahtoisia kansalaisia, joiden harrastukseksi muodostui ikonien keräily. He etsivät ja löysivät niitä vuosien aikana niin kirpputoreilta kuin antiikkikaupoista. Vaikka he eivät olleet varsinaisia ikonitaiteen tutkijoita tai asiantuntijoita he rakastivat näitä kauniita pyhiä kuvia keräilykohteina ja koriste-esineinä. Lea Joutsen (s.1922) sai elää pitkään miehensä jälkeen ja nukkui pois vasta runsas vuosi sitten.   

   Nykyisin ikonitaide on saavuttanut suosiota matkamuistojen ostoskohteena ja kotien koristeina, joihin ei liity useinkaan mitään uskonnollista aspektia. Näitä uusikoneja voi ostaa hyvinkin edullisesti.

    Kun kysymyksessä ovat jopa satojen vuosien ikäiset teokset, puhutaan arvokkaista asioista. Sellaisia ikoneja on maailmalla ryöstetty jopa kirkoista ja niitä on noteerattu esimerkiksi huutokaupoissa. Eino ja Lea Joutsenen ikonikokoelma haluttiin arvioittaa asiantuntijalla. Työn suoritti Heinäveden Valamon luostarin pääkonservaattori, toimialajohtaja Antti Marvala. Pertti Joenpolven mukaan kyseisen kokoelman arvoa ei kuitenkaan julkisteta eikä sitä olla myymässä.  

Mittava menneisyys

Sana ikoni juontaa juurensa kreikkalaissanasta eikon, latinaksi icon eli kuva. Ikoni on etenkin ortodoksisen kirkon piirissä käytetty raamatullisia tapahtumia ja Kristusta sekä Jumalanäitiä esittävä  pyhä kuva. Vuosisatojen ajan sen tarkoitus on ollut antaa uskonnollista opetusta. Ikoneja on kunnioitettu, niitä on pidetty mukana matkaseurana suojelemassa, niitä on kumarrettu.

   Ikonitaiteen historian lähtökohtana pidetään egyptiläisiä hautakuvia sekä toisaalla katakombien kristillisaiheisia maalauksia, joihin liittyivät osittain antiikista lainatut symbolikuvat. Katakombeista löytyy myös ns. orantti-ikonin eli varhaiskristillisen ajan ikonin alkutyyppi: rukousasennossa oleva nainen lapsi rinnoillaan.

   Ikoni alkoi kehittyä etenkin 200- ja 300-luvuilta lähtien tyylillisesti yhtenäiseen suuntaan. Ne maalataan tavallisimmin puulle tempera- (sideaineena munankeltuainen) tai öljyvärein, mutta kuvapohja voi olla vaikkapa kangasta, metallia, lasia tai mosaiikkia. Yleistä on myös ikonin peittäminen taotulla metallipinnalla eli riisalla, joka on joskus hopeaa tai kullattu.

   Ikoneja voi kerralla nähdä kokonaisen kuvaseinän verran esim. ortodoksisessa kirkossa. Kuvaseinää kutsutaan ikonostaasiksi ja se juontaa juurensa alkukrist. ja Bysantin kirkkojen kuoriaitauksista. Yhteistä kuvissa ovat hurskaus, mystiset sävyt ja tunnusomaisen ankara rytmiikka. 

Ihmeitätekeviä ikoneja

Ikonit ovat venäläisen kuvataiteen alku ja niillä on aina ollut tärkeä teologinen kulttuurimerkitys. Jumalanäidin merkitys on ratkaisevan suuri, sillä useimmissa kuva-aiheissa esiintyy Jumalanäiti ja usein lapsen kanssa. Raamatulliset tapahtumat ja pyhiä ihmisiä esittävät ikonikuvat ovat myös suosittuja.

   Ortodoksisessa kirkossa pidetään jokaista siunattua ikonia potentiaalisesti ihmeitätekevänä. Ikonissa kuvatun pyhän, esimerkiksi Jumalanäidin, uskotaan olevan läsnä kuvassa. Siksi ikonille pitää osoittaa kunnioitusta. Suomen ortodoksinen kirkko pitää ihmeitätekevinä kuutta Jumalanäitiä esittävää kuvaa, jotka ovat todistetusti toimineet joidenkin ihmeeksi koettujen tapahtumien välikappaleina. Kyseiset kuvat luetaan kirkon kallisarvoisimpiin hengellisiin aarteisiin.  Ihmeitätekeviä ikoneja on sijoitettu useisiin kohteisiin kuten Heinäveden Valamon- ja Lintulan luostareihin ja Kuopioon.

   Helsingin Uspenskin katedraalissa on ihmeitätekevä Kozelstsinan Jumalanäidin ikoni, joka sai huomattavaa julkisuutta, kun se varastettiin kesäkuussa 2010.  

Kuvatekstit:

1)Viipuri-Säätiön varapuh.johtaja Pertti Joenpolven esittelemässä puukehystetyssä ikonissa (1800-1900-l. vaihde) on kokoa 55x50 cm ja useita kuva-aiheita kuten Kristuksen ylösnousemus, Kazanin Jumalanäiti, apostoleja, pyhä Georgios, naispyhä ja marttyyri. 

 2) Ikonilahjoitus sisälsi myös 1800-luvulta olevan taitavasti kaiverretun messinkiristin kokoa  38x19,5 cm. Tämä alkujaan papillisten vanhauskoisten risti on siniseksi emaloitu ja kuvaa Kristusta ristillä.

 3) Eino ja Lea Joutsenen ikonikokoelmassa on monenlaisia teoksia, vuosikymmenien keräilyn tuloksena.

Teksti, Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

==============================================================

Toivon aika Viipurissa 1941-44

  • urakointia ja lapsenomaista uskoa

Jatkosodan ensimmäisenä kesänä, elokuun viimeisenä päivänä 1941 Viipurin suuressa sotilasparaatissa kaikuivat katukiveyksellä saappaiden rytmikkäät paukkeet pelkkää iloa. Viipuri oli jälleen meidän ja armeijamme voitokas.

Täytettä tyhjään kaupunkiin

Tilanne jälleen suomalaistuneessa kaupungissa tarkoitti sitä, että kutsuttiin erikoisluvalla ympäri Suomea tai rintamalle sijoitetut kaupungin elpymiselle tärkeät henkilöt takaisin kotiin. Sellaisia olivat mm. kaupunginjohtaja, majuri Arno Tuurna ja poliisikunta johtajanaan poliisimestari, kapteeni, Eemil Kokko arkkitehtien, insinöörien ym. ammattilaisten lisäksi.

Viipurin sotilashallintopiirin yhteydessä toimivalla Viipurin hoitokunnalla, joita Tuurna johti, alkoi uskomaton urakka: rauniokaupungin saattaminen elinkelpoiseen kuntoon, jolta terve yhteiskuntaelämä saattaisi vakiintua. Se vaati erikoisosaamista, osastoja ja jaoksia suunnittelemaan ja toimimaan.

Ei voitu kuvitellakaan, että siviilejä – entisiä asukkaita - voitaisiin pitkään aikaan päästää kaupunkiin, joka ei ollut asumiskelpoinen. Armeijan piti ensin huolehtia kaupungissa olevien miinojen raivauksesta ja tehdä ne turvallisiksi.

Kaikki oli aloitettava alusta. Kadut olivat rikki, rojua ja valtavia kuoppia täynnä, useimmat kulkukelvottomia. Kaupunkialueen rakennuskannasta oli talvisodassa tuhoutunut tai pahasti vaurioitunut n. 60%, sähkö-, vesi- ja kaasulaitokset käyttökelvottomia, asumiskelpoisia rakennuksia tuskin mainittavaksi.

Ensimmäisenä syksynä Viipurin asukasluku kiipesi n. 3500 henkilöön, joka vastasi noin 4% rauhanajan väestöstä, sillä ei ollut tarjota asuntoja suuremmalle joukolle. Vasta vuotta paria myöhemmin päästiin yli 30 000 asukkaan määriin. Alkuajat nukuttiinkin ns. siskonpedissä yhteismajoituksissa ja käytiin vuorollaan kuntoon saatetussa Kalevan saunassa. Parempia oloja ei ollut tarjolla.

Tuhoa, rottia ja luteita

Takaisinvaltauksen jälkeinen kaupunki näytti tulijalle Neuvostoliiton aikaansaamat surkeat kasvonsa: Tuhottu, ennen niin komea rautatieasema, joka oli arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelemana valmistunut samoihin aikoihin 1913 Helsingin aseman kanssa. Nyt paikkaa hallitsi valtavan laaja rauniokasa, joka sai näkijän tyrmistymään.

Upea Viipurin tuomiokirkko, eräs kaupungin näyttävistä käyntikohteista oli tuhoutunut talvisodan pakkaspäivien pommituksissa helmikuun 3. päivänä. Kirkon mahtava alttaritaulu Kristus ristillä näkyi vielä rikottuna ja kärsineenä kuten ympärillä olevat seinien rippeet.

Aavekaupungissa poltettujen talojen tyhjät ikkuna-aukot tuijottivat mustista seinistä ja näky toi silmiin kyyneleet karskillekin sotilaalle. Kaduilla ja taloissa vilisivät rotat ja kuhisivat luteet saastan keskellä. Tarvittiin tuhansia kiloja myrkkyjä syöpäläisten poistamiseksi. Projekti ei ollut helppo eikä lopputulos voinutkaan olla täydellinen. Kyllä rotat sitkeinä eläiminä aina kolonsa löytävät ja osa jää henkiin.

Joissakin asunnoissa olivat keittiöiden puuhellojen ringit poistettu ja hellat täynnä ulostetta – niitä oli käytetty vessoina. Huoneista olivat parketit poissa tai lattialautoja revitty nuotiotarpeiksi. Löytyi ihmeellisiä virityksiä ja muutostöitä: Nuotioita oli pidetty keskellä lattiaa kuin olisi oltu metsässä retkellä. Seiniltä löytyi julisteita, joissa Lenin ja Stalin sirpin ja vasaran kera vakuuttelivat neuvostovallan ihanuutta.

Suomalaisilla riitti ihmettelemistä ja määrättömästi töitä, kun piti purkaa palovaarallisia kummallisuuksia. Ilmeisesti venäläiset eivät olleet tunteneet länsimaista keskuslämmitysjärjestelmää, koska kerrostalojen pannuhuoneita ei ollut käytetty.

Talvisodan jäljiltä Viipuriin jäi paljon suomalaisten huonekaluja, joita ei ehditty saada sieltä pois. Noin puolet näistä olivat jäljellä, kun kaupunki vallattiin takaisin. Yleensä sohvista ja nojatuoleista oli leikattu nahat tai kangaspäälliset pois. Tavarat olivat likaisia kuten asunnotkin ja tuntui, ettei kukaan ollut siivonnut valloittajan aikana. Poliisimiehistö keräsi tavarat asunnoista suuriin varastoihin ja ne myytiin palaajille huutokaupalla. Jos oli aikoinaan merkannut tavaransa nimellä ja osoitteella esim. huonekalun pohjaan, sai omansa heti takaisin.

Muurahaisarmeijat

Viipurissa sai talkoihin osallistua kuka vain kynnelle kykeni ja keneltä vain löytyi jotakin kättä pitempää kuten harava, lapio tai luuta. Kaikki pyrkivät tekemään työtä ja kilpailtiin erilaisten työstä annettavien ansiomerkkien saamiseksi. Täten kaupunkikuva puistoineen alkoi vähitellen siistiytyä ja sota-ajasta huolimatta rauhanomainen elämä viritä niin kaupungissa kuin ympäröivällä maaseudulla.

Viipurin kaupunkialueella sijainnut suuri sotavankileiri no 6 lainasi vankeja metsä- ja rakennustöihin sekä pelloille maatalouteen. Täten saatiin polttopuita talveksi ja raivatuksi katukuvaa. Kaikkiaan Suomen maatiloilla työskenteli n. 40 000 vankia, Viipurissakin tuhatmäärin.

Melkein kaikki osallistuivat ahkerasti suuriin talkoisiin. Eräs talkoista radioitiin ja Suomen Yleisradion toimittaja Veikko Itkonen kävi haastattelemassa porukkaa. Hän ihmetteli kovin kuinka puut kaatuvat niin nopeasti. Eivät viipurilaiset talkoomiehet viitsineet kertoa, että olivat salaa etukäteen käyneet sahaamassa puut puoliksi poikki.
 

Oravannahkakausi

Oli pula-aika ja omatunnon kysymykseksi noussut mustapörssi kukoisti. Suhteellisen harvoilla oli luonnetta vastustaa niukkojen ostokorttiannosten lisäksi pimeiltä markkinoilta saatavaa apua. Tosin tuotteista joutui maksamaan huimaa ylihintaa eikä kaikilla siihen ollut varaa. Varsinkin kaupunkilaisilla oli vaikeata. Viljelijäväestö ruoan tuottajana luonnollisesti pärjäsi paremmin ja teki myös kauppoja.

Talvisodan aikana näin ei vielä ollut. 105 päivää kestäneenä aikana taisteltiin ”pyhää sotaa” kodin, isänmaan ja uskonnon puolesta eikä mustan pörssin kauppoja hyväksytty eikä harrastettu. Taisteltiin samoista asioista jatkosodassakin, mutta kaikesta tarvittavasta – kuten elintarvikkeista – ehti tulla puute sodan jatkuessa pitkään ja mielipiteistä tingittiin .

Puute muutti kansan entistä nokkelammaksi. Palattiin oravannahka-aikaan eli vaihdettiin tavaraa tavaraan. Yhteishenki ja auttaminen olivat kunniassaan ja etu oli molemminpuolista. Jokainen, jolla oli mahdollisuus, viljeli juureksia ja vihanneksia, kasvatti kaneja, lihotti possua, poimi marjoja, metsästi ja kalasti.

Vuoden 1941 aikana jaettiin kansalle vielä 1,5 kg oikeata kahvia, mutta siihen se sitten loppui. Tilalle tulivat kahvin korvikkeet ja vastikkeet, voikukan juuret ja sikurit. Seuraava vuosi -42 oli pahin puutevuosi, jolloin monet näkivät nälkää. Joulupöytiin viranomaiset yrittivät saada pikkuisen herkkuja, joten kansalaisten makeisnälkää pyrittiin tyydyttämään sallimalla ostaa karamellejä 100 g henkeä kohti. Oli tarkoitus lisäksi komistaa joulupöytää juustolla eli varttikilolla/henkilö , mutta kauppiaiden varastot loppuivat surkeasti kesken ja useimmat viipurilaiset jäivät ilman.

Kirjakaupoissa sentään riitti myytävää, sillä uusia kirjoja julkaistiin kymmenittäin, jotka usein kertoivat koetusta talvisodasta. Lisäksi oli suhteellisen helposti saatavilla astiastoja, lapasia, sukkia, patalappuja sekä lapsille leluja.

Viipuri on ikuisesti meidän”

Asemasodan aikainen rauhallisuus tuuditti viipurilaiset uskomaan rauhan jatkuvuuteen. Pula-ajasta huolimatta pyrittiin viettämään mahdollisimman normaalia elämää. Teatterit ja elokuvat toimivat, rintamakiertueet ja asemiesillat toivat vaihtelua ja kaupunkiin käymään lukuisia tunnettuja taiteilijoita ja filmien näyttelijöitä kuten Tauno Palo, Eine Laine, Ossi Elstelä ym.

Monet näistä taiteilijoista halusivat tutustua myös Viipurin ympäristöön ja vierailivat kesäiseen aikaan mm. Hackmanin suvun omistaman Herttualan uhkean kartanon ( 10 km Viipurista ) mailla suuressa huvilassa, jossa poliisimestari, silloinen Viipurin sotilashallintopiirin päällikkö Kokko vietti perheineen kesäänsä ja kestitsi taiteilijoita. Sekä kartano puistomaisemineen ja pionipensasryhmineen että huvila suurine kuisteineen olivat talvisodan vaurioittamia, joten voitiin enää puhua ”menneestä loistosta”.

Kaupunkilaisten piirissä uskomus alkoi levitä kuten talvisodan alla: ”Ei se hyökkää...” Väitettiin sinisilmäisesti, että Viipuri saadaan pitää aina, koska ei voitu, ei haluttu uskoa mitään muuta. Näin jatkuikin myöhäiskevääseen -44 saakka, jolloin rauhalliset ajat päättyivät ja kotinsa jälleen menettäneet viipurilaiset aloittivat toisen evakkomatkansa läntiseen Suomeen, mutta säilyttäen kuitenkin ahkeruutensa ja uskonsa tulevaisuuteen.

ANNELI VUORIKOSKI
 

(Julkaistu 15.1.2015 Karjala-lehdessä)

KUVATEKSTIT:

No 1. 30.8.1941 takaisinvallatussa Viipurissa palaneen historiallisen museon edustalla res. kapt., poliisimestari Eemil Kokko kotikaupunkiin palanneena. Vierellä res.vänr. Y. Raunta.

No 2. Kaunis Viipurin tuomiokirkko tuhoutui pommituksessa 3. 2. 1940.

No 3, Suuret mottitalkoot Viipurissa. Takana toim. Veikko Itkonen Suomen Yleisradiosta, edessä kaupunginkamreeri Emil Koponen vilpoisasti alushoususillaan.

No 4. Osittain vaurioituneessa Herttualan kartanon huvilassa kestittiin myös taiteilijoita, joista oik. filminäyttelijä Tapio Nurkka. Isäntinä Jenny ja Eemil Kokko, taustalla tytär (kirjoittaja) Anneli suuressa, tyhjässä taulunkehyksessä.

Artikkelivalikkoon

 ================================================================
Lotta Svärdin juuret menneisyydessä – tavoitteet tässä päivässä ja tulevaisuudessa
 

Lotta Svärd –järjestö perustettiin 1921 avustamaan suojeluskuntajärjestöä vapaaehtoisessa maanpuolustustyössä. Sen tarkoitusperät olivat ylevästi kansan siveellisen kunnon ja puolustustahdon kohottaminen, jotka heijastuivat myös järjestön säännöissä ja käytösohjeistuksessa.
   Kun järjestö jatkosodan jälkeen marraskuussa 1944 lakkautettiin, se oli kehittynyt jäsenistöltään maailman suurimmaksi  lähes 240.000 lottien ja pikkulottien avustusjoukoksi, jonka uhrautuvaa, urheata ja monipuolisen laajan työn arvoa on mahdoton mitata. 

Toimintakykyisten lopetus

Tuskin mikään voittajavaltio ottaisi riskiä ja jättäisi rauhan tultua ennalleen vihollismaahan hyvin organisoituja, sotakokemusta omaavia ja sissisotaan kykeneviä joukkoja. Niinpä suojeluskunta lakkautettiin nopeasti valvontakomission taholta ja heti sen jälkeen lottajohtaja  Fanni Luukkosen vetämä Lotta Svärd. Veljesjärjestönsä kanssa saman kohtalon kokemat lotat järkyttyivät, koska lopetus tuli oman maan valtioneuvoston taholta, tosin oletettavasti pakon edessä.
   Toimintakykyisiä lotat todella olivat. 90.000 lottaa palveli rintamaolosuhteissa. Monet heistä sotilaiden tavoin kaatuivat, haavoittuivat tai jäivät vangiksi taisteluissa, vaikka toimivatkin ilman asetta.
   Heidän maanlaajuinen järjestönsä oli hyvin organisoitu ja jaettu lukuisiin jaostoihin: lääkintä-, muonitus-, varus-, keräys- ja huolto sekä viestintä ja toimistojaostot. Lisäksi tärkeitä olivat valonheitinlotat sekä tyttötyö pikkulottien parissa.
    Suomen puolustajat esiintyivät harmaissa asuissa, myös lotat omissa valkokaulusasuissaan. . Lottien tunnusmerkkinä kauluksen alla oli ikivanha ornamenttitunnus hakaristi heraldisine ruusuineen. Pikkulotat kantoivat puseroissaan heraldista ruusutunnusta.
   Lottajärjestön lopettamisen jälkeen alkoivat noin viiden vuosikymmenen ”vaietut vuodet”, jolloin valtakunnassa lottien työ pyrittiin unohtamaan tai sitä vähäteltiin ja häväistiin. 

Opetusneuvos ylläpitää lottaperinnettä

”Teimme mahdottoman mahdolliseksi”, totesi opetusneuvos Raili Malmberg esitelmöidessään lotista Karjalatalossa Wiipurin arkistoyhdistyksen tilaisuudessa loppukeväällä kuluvana vuonna. ”Ajatelkaa nyt, että me selvisimme sodistamme, toteutimme maailmanhistorian täydellisimpinä pidetyt evakuoinnit, maksoimme epäinhimillisen raskaat sotakorvaukset sodista, joita emme edes itse aloittaneet. Sotiemme lähes 100.000 miestä eivät koskaan palanneet, mutta me työllistimme rintamilta tulleet kovia kokeneet elävät miehet ja naiset ja rakensimme kotimme uudelleen.
   Te karjalaiset ette katkeroituneet ettekä jähmettyneet, vaan kääritte hihanne ylös, tartuitte kuokkaan, kirveeseen tai leipälapioon - ja aloititte nollapisteestä – ja selviydyitte”.
   Opetusneuvos Raili Malmbergia voi hyvin kutsua lottajohtajaksi, onhan hän toiminut Suomen Lottaperinneliiton toimissa 15 vuotta, joista 12 vuotta varapuheenjohtajana, kolme viimeistä vuotta puheenjohtajana.
   Hän on syntynyt 1926 ja ehtinyt elää monipuolisesti rikasta elämää: Kotiliesi- ja Koululainen -lehtien päätoimittajana, useiden kirjojen kirjoittajana, toimittajana sekä suomentajana. Tarmoa on riittänyt mm. toimia Kalevalaisten Naisten Liiton puheenjohtajana useiden vuosien ajan sekä Risto Ryti -seuran valtuuskunnassa.
   ”Ikäni vuoksi en ehtinyt lotaksi, mutta SPR pikakoulutti minut, koulutytön, apusisareksi, joka ehti toimia kesäkuusta 1944 lokakuulle asti Nokian sotasairaalassa”, Raili Malmberg selosti. Omalta kohdaltaan hän toteuttaa lotta-aatetta esitelmöimällä tilaisuuksissa ympäri Suomea ja jakamalla siten historiallisesti tärkeätä tietoa nyt, kun maamme on vapaa ”suomettumisesta” ja lottakunnia  valtakunnallisesti palautettu.    .

Perinnetyö jatkuu monin tavoin

Lotta Svärd -järjestöllä on ollut sen lopettamisen jälkeen monia vaiheita. Nimiä on pitänyt muuttaa (kuten Lotta Svärd Säätiö) ja toiminta säätää olosuhteisiin sopivaksi. Nykyisin lottaperinne elää ja voi hyvin, Säätiö mm. rakennutti 1996 avatun Tuusulan Syvärantaan Lottamuseon, joka on erittäin monipuolinen ja suosittu tutustumiskohde.
   Lottien Suomi -historiaprojekti vuosina 1998 - 2009 tuotti mm. neljä historiateosta. Lottapatsaita on saatu museon eteen Tuusulaan, vuosina 1985 Lappeenrantaan, Turun Tuomaanpuistoon 2001 ja Vaasaan 2005.
   Helsingin olympiavuonna 1952 Työmaahuolto Oy oli entisten lottien käsissä ja he muonittivat 75000 ruokailijaa/päivä. Lotathan sen homman osasivat. Toimintatapoja on ollut ja on edelleen moninaisia
   Sodan lopulla Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunta perusti Suomen Naisten Huoltosäätiön avustamaan sodasta kärsineitä naisia ja lapsia. Tunnetuin sopimuksen allekirjoittajista oli tietysti suuri lottajohtaja Fanni Luukkonen.
   Tänä päivänä lottaperinteen arvot elävät yhä ja niitä vaalitaan lukuisten jäsenyhdistysten voimin osana valtakunnallista toimintaa. Se voi olla esimerkiksi avustusten jakamista eri järjestöjen kautta, koulutusta kriisitilanteita varten tai kirjojen, adressien, DVD-tuotteiden ym. myyntiä.

Teksti Anneli Vuorikoski 

Artikkelivalikkoon

==================================================================

Pantsarin poikia – Pellervon miehiä 

Agronomi, Pellervo-lehden entinen päätoimittaja Paavo Korhonen syntyi Viipurissa tammikuun alussa 1922. Vaiherikkaita vuosia on siis jo ehtinyt kertyä yli yhdeksänkymmenen. Työelämän vuodet ovat palkinneet miehen mm. Valtion tiedonjulkistamispalkinnolla. Maatalousasioiden hoito, niistä neuvotteleminen ja kirjoittaminen ovat avanneet viipurilaispojalle laajat näkymät ja tehneet tutuiksi mm. presidentit Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston puhumattakaan ministereistä tai muista virkamiehistä.
     Olemuksen reippaus ja nuorekkuus kertovat vuosien urheiluharrastuksista kuten purjehtiminen ja saavutettu Rotary-seniorien golfmestaruus. Säilynyt puhetaito sallii esitelmien pidon ja osallistumisen karjalaistilaisuuksiin kuten Viipurin Linnan Ritarit ry:n. Viipurin asiat ja elämä aikoinaan kotitalo Pantsarissa ovat läheisiä ja vielä  hyvin muistissa. 

”Pantsarissa asui laki ja evankeliumi”

Arkkitehti Jalmari Lankisen piirtämä, uusinta arkkitehtuuria edustava kuusikerroksinen, omistuspohjainen Asunto - Osuuskunta Pantsar Viipurissa valmistui vuonna 1925. Nimensä komea rakennus sai kaupunginosansa Pantsarlahden mukaan Pontuksen- ja Kaarlonkadun kulmassa. Muutama vuosi myöhemmin Kaarlonkatu muutettiin Pormestarinkaduksi.
     Asujaimistoltaan Pantsar edusti Viipurin virkamiesten huomattavimpiin kuulunutta osaa. Se keräsi suojiinsa vielä nykyisinkin tunnettuja ja Karjala-asioissa toimivia nimiä kuten arkkitehti Juha Lankinen, Jalmarin poika. Rakennusarkkitehti Juha Lankisen merkkityö Viipurin pienoismalli on nykyisin nähtävissä Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa.
      Kansa- tai oppikoulunopettajia muutti Pantsariin peräti kymmenen perheen verran. Sotien jälkeen he jatkoivat uraansa läntisemmän Suomen kaupungeissa kuten Raumalla käsityönopettaja Agnes Senttilä, historian lehtori Hugo Korhonen ja suomenkieltä opettanut puoliso Siiri Korhonen, agronomi Paavo Korhosen vanhemmat.
     Ennen valintaansa maaherraksi ehti kovana kuoromiehenäkin tunnettu Arvo Manner asua talossa. Hovioikeuden piiristä talossa vaikutti useita henkilöitä kuten Kaarlo Artturi Järvilehto, Uuno Alestalo ja Mikko Lampen. ”Tipolaa” käyneet muistanevat vielä hyvin Hellä Putkisen, koulunsa pidetyn rehtorin.  

Kolmen oven huusholli

Perheet olivat suuria ja Pantsarin virkamiestalossa asui melkoinen lapsilauma. Piha ja hiekkapintainen kotikatu soveltuivat hyvin heidän leikkeihinsä ja vilskettä riitti. Pojat potkiskelivat palloa, tytöt hyppivät ”kittilää”, ruutupeliä.
      Paavo Korhonen muistelee asuntojen olleen suuria ja huonekatto korkealla. Heidän perheensä, vanhemmat ja kolme lasta, täytti 150 neliön tilan, johon kuului viisi huonetta, keittiö, ammeellinen kylpyhuone ja kaksi WC:tä. Ulko-ovia oli kolme: eteiseen, vanhempien makuuhuoneeseen ja keittiöön
     Erikoisuus Pantsarin monessa asunnossa oli sisustuksen värikkyys. Se oli taiteilija Lauri J. Välkkeen ansiota. Hänen harrastuksenaan oli suunnitella värejä asuntoihin. Siksi talosta löytyi monivärisiä ovia; Korhosten isän huoneen katto oli keltainen, salin katto sininen.  

Ihanteiden ja ihmeiden aikaa

Pitkän elämänsä aikana Paavo Korhonen on ehtinyt nähdä monien asioiden muuttuvan. ”Me Viipurin Pantsarissa elimme ehjän kulttuurin aikaa. Oliko se nykyistä onnellisempaa vai onnettomampaa, se lienee henkilökohtainen tunne.
     Kotikasvatus tuki vahvasti omaa suomalaista yhteiskuntaa. Perhe ja koti olivat elämän keskipisteitä. Säännöillään aikuiset toivat lapsille turvallisuuden tunnetta ja järkevällä kurilla opittiin elämään ihmisiksi”, tietää Korhonen kertoa.
     Eräs lapsuuden ihmeistä koettiin, kun Hugo-isä osti perheelle radion vuonna 1939. Sen ihmeen äärelle koko perhe kokoontui kuuntelemaan suuren maailman uutisia. Sattui kerran, että natsi-saksan suuri johtaja Adolf Hitler puhui radiossa. ”Pikemminkin huusi…” muistelee Paavo Korhonen. ”Isä totesi silloin, että mitähän tuostakin tulee?” Pian se sitten nähtiin.
     Sota poltti Pantsarin niin, että sisäpuoli tuhoutui täysin, näkyivät vain sementtiseinät. Kun Viipuri palautui jälleen suomalaisille, usko tulevaisuuteen ja innokas jälleenrakentaminen alkoi. Nuori vänrikki Paavo Korhonen saattoi ilokseen todeta Pantsarin olevan korjauskohteena. Siitä tuli entistä ehompi ja muutamat vanhoista asukkaista jopa ostivat siitä osakkeen ja muuttivat uuden kerran taloon. Tosin sitä iloa kesti vain kesään 1944 asti.

Teksti Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

 

=================================================================

Käynti Viipurissa synnytti keräilijän:

500 karjalakirjaa ja upea kuvaharrastus

Helsingin Karjalatalon Wiipuri -salin suurille pöydille on levitetty satojen kirjojen paljous. Kansilehdistä päätellen kaikki käsittelevät joko Viipuria tai Karjalaa laajemmin. Kirjoille seuraa tekevät vanhojen valokuvien pinot. Näyttelyn ympärillä pyörivät kymmenet kiinnostuneet kävijät ihmettelemässä vielä melko nuoren keräilijän saavutuksia.

"Hurmaannuin…"

Joutsassa luokanopettajana toimiva Jarmo Laakso on valmis kertomaan kuinka kaikki alkoi: "olin vuonna 1990 kollegojeni kanssa silloisen Leningradin matkalla ja samalla pääsin käymään ensimmäistä kertaa Viipurissa. Äitini isä oli toki aikoinaan käynyt siellä kouluja, mutta minulle kaikki oli uutta enkä tiennyt kaupungista juuri mitään – hurmaannuin."

Jarmo Laakso kertoo olleensa aina kiinnostunut arkkitehtuurista ja nähdessään Viipurin ihastuttavia rakennuksia hän oli myyty ja tunsi pakottavaa tarvetta saada lisää tietoa koko kaupungista ja sen vanhasta kulttuurista ja arkkitehtuurista kuten Alvar Aallon suunnittelemasta huonokuntoisesta kirjastorakennuksesta. Mielenkiintoa lisäsi se, että Aalto suunnitteli aikoinaan myös Jyväskylän yliopiston rakennuksen, Jarmo Laaksolle tutun opiskelupaikan.

Parista kirjasta ainutlaatuiseen ideointiin

Parista lainatusta Viipuri-kirjasta alkoi innostus keräillä omia kirjoja. Into saada erilaisia teoksia vain kasvoi kirja kirjalta. Valokuvien hankinta kulki harrastuksen toisena linjana, joka puolestaan toi uusia ideoita.

Jarmo Laakso on tuottanut mahtavan valokuvateoksen, jossa rinnastetaan näkymiä Viipurista ennen ja nyt. Teoksen ainutlaatuisuus piilee siinä, että tätä päivää edustavat kuvat eivät ole todellisuutta vaan esittävät hänen käsitystään siitä millainen Viipuri olisi, JOS se olisi nykyisin suomalaisten käsissä.

Wiipurin arkistoyhdistyksen jäsenyyden itselleen sopivaksi kokeva Laakso on jo ehtinyt esitellä harrastustaan monille. Ihastusta ja kunnioitusta herättänyttä näyttelymateriaaliaan hän on halukas esittämään uusille kohteille kuten esim. karjalaisyhdistysten jäsentapahtumissa ympäri Suomen. Kiinnostuneet voivat ottaa häneen yhteyttä puh. 040-845 0664.

Teksti Anneli Vuorikosku

Artikkelivalikkoon

================================================================

ITÄ-VIRO ELÄMYKSELLISTEN MATKOJEN KOHDE 

Laulavan vallankumouksen 20-vuotias naapurimaamme Viro on taloudellisesti pärjännyt hienosti EU:n jäsenjoukkiossa. Tuloerot Virossa ovat kyllä suuria ja monien mielestä on raha ollut ainoa onnen mitta. Työttömyys kalvaa maan saavuttamaa menestystä, hintataso nousussa. Tästä huolimatta suomalaismatkailijalle Viro on edelleen kohtuullisen edullinen kohde. Se tarjoaa monipuolisia elämyksiä maan itäisille rajaseuduille matkustaville.
     Tarton rauha, Narva marssi, Monrepos´n kartanoisännät liittyvät sekä Suomen että Viron historiaan ja ovat niminä tunnettuja. Harvemmat tunnistavat Sagadin, Mustveen, Alatskiven tai Kohtla Nommen palavan kiven kaivokset, joissa käynnit jättävät mieleen pysyviä muistoja. 

Riigikogu

Pitkäkin Viron matka kannattaa aloittaa Tallinnan keskustasta ja piipahtaa tutustumaan Riigikoguun, Viron komeaan parlamenttirakennukseen, johon tultaessa virkailija asiaankuuluvasti tarkistaa henkilöyden.
     Parlamentin edustajien määrä on 101, nyt 20 naista, 81 miestä. Sali kultakoristeineen, sinisine seinineen ja istuimineen on vaikuttavan erilainen, kun sitä vertaa oman maamme vastaavaan. Tyhjänäkin se on näkemisen arvoinen, vaikka presidentti Hendrik Toomasta ja edustajia ei paikalla näy.

Maan alla

Jyrkät portaat natisevat vanhuuttaan johtaessaan reilun kolmenkymmenen hengen ryhmäämme yhä syvemmälle maan uumeniin. Olemme asiallisesti puettuja: värikkäät kaivoskypärät keikkuvat päätämme suojaamassa, paksun sadetakin hihat ulottuvat yli sormien.
     Hämäryys tihkuu vettä mustista kallioseinämistä. Kuraisen niljakkaat lankut vaikeuttavat kulkemista. Pimeitten kivikäytävien viidakko aukeaa eteen.
     Ajamme sähköisellä rautatiellä vuosikymmenien likaamissa kaivosvaunuissa pitkälle kaivoksen uumeniin. Koemme vuonna 1937 käyttöön avatun Kohtla Nommen palavan kiven kaivoksen ilmapiirin.
     Vain yksi vuosikymmen sitten täällä vielä työskenneltiin. Kuulo- ja keuhkovammat eivät olleet tuntemattomia: erilaisten kivenmurskaajien, koneiden ja porien jyrinä, kolina, kirskunta tunnista tuntiin, vuodesta vuoteen - lisättynä hengitykseen hiipivällä kivipölyllä - tekivät tehtävänsä.
     Me pääsemme vähemmällä: kaivos on avattu museoksi matkailijoille. Aito kaivoslainen, ikääntynyt opas, osaa ja hallitsee tilanteet. Vauhdikkaasti hän käynnistää koneet ryhmän kuultavaksi. Hetkikin siinä metelissä riittää.
     Kokemamme jälkeen tarvitsemme vahvistusta. Sitä tarjoaa kaivoksessa lankkupöydän äärellä seisaaltaan nautittuna vodkaryyppy ja kaivosmiehen keitto. Kuuluu helpotuksen huokaisuja, kun lopulta nousemme pimeydestä maan pinnalle vapauteen ja valoon, silti upea kokemus.
     Öljyn lähde palava kivi, keltainen tai musta, on Virolle ylivoimaisesti tärkein muista energiamuodoista huolimatta. Tietorikas virolaisopas Jaanika tietää kertoa, että öljy tulee loppumaan ja elämme siirtymäaikaa. Tiedemiehet ympäri maailmaa työskentelevät korkeapaineella: jotta muutamien vuosien sisällä pystyisimme hyödyntämään entistä enemmän ehtymättömiä tuulia, aurinkoa, merten aaltovoimaa, sinilevää, vetykaasua ym.   

Monrepos´n herrat
isäntiä myös Virossa

 Sagadin kartano Lahemaan kansallispuistossa on eräs merkittävimpiä kartanokokonaisuuksia Virossa. Tiedot siitä ovat jo 1400-luvulta. Arkkitehtuurinen nähtävyys on restauroitu,  tutustumiskohteena mielenkiintoinen.
      Läheisen Palmsen kartanon mielenkiintoa lisää paitsi kartanon erikoinen arkkitehtuuri sen entisten omistajien yhteys Suomeen Monrepos´n kartanoon.
     Vuonna 1788 vapaaherra Ludvig Henrik von Nicolay osti Viipurin luoteisosassa sijaitsevan Monrepos´n kartanon. Suvun omistus käsitti aikoinaan Virossa peräti kuusi kartanotilaa ja useilla suvun jäsenillä oli huomattava asema korkeina virkamiehinä ja vaikutusta Venäjällä, Virossa, Suomessa. Viime sodan seurauksena kaikki kartanot, kuten Viipurin Monrepos, luovutettiin Neuvostoliitolle.
     Tutustumisen arvoinen on myös 1885 yksityiskodiksi paroni Nockelnin perheelle rakennettu Alatskiven valkoinen kartano. Torneineen se on romanttinen kuin Disneyn satulinnat. Se rakennettiin Skotlannissa sijaitsevan kuningatar Victorian kesälinnan kopioksi, tosin pienemmäksi.

Opiskelijoiden Tartto

Suomen ja Venäjän kesken solmittiin rauhansopimus 1920 Tartossa, jolloin alueellisista kysymyksistä neuvoteltiin ja Suomen rauhanvaltuuskuntaa johti J.K.Paasikivi.
      Noin 150 km Tallinnasta kaakkoon, Emäjoen varrella sijaitseva Tartto on komea ja vilkas yliopistokaupunki. Kustaa II Adolf  perusti yliopiston 1632, mutta sitä siirrettiin välillä Tallinnaan ja Pärnuun ja se oli ajoittain jopa lakkautettuna. Aleksanteri I päätöksellä yliopisto avattiin uudelleen 1801 ja on siitä alkaen toiminut Tartossa.
     Kaupungin erinomaisista ravintoloista hyvänä esimerkkinä Wiipurin arkistoyhdistyksen elokuisella kesämatkalla olleet retkeläiset voivat suositella Ruutikellaria erikoisine miljöineen ja maukkaine ruokalajeineen. Silmänruokaa pitkin matkareittiä tarjosivat upeat puutarhat ja laajat maanviljelysalueet.

Itärajan vartija Narva

Tanskalaiset perustivat vuonna 1223 Narvan  kaupungin Viron itärajalle. Se sijaitsee 12 km Peipsijärvestä Suomenlahteen laskevan Narvajoen suulta. Parin vuosisadan ajan se kuului Kalpaveljesten ritarikunnalle, jonka jälkeen omistusta jakoivat vuorotellen Ruotsi ja Venäjä.
     II maailmansodan aikana kaupunkia miehitti lyhyempänä jaksona Saksa. Narvassa käytiin kiivaita taisteluita ja kaupunki hävitettiin lähes täysin.
     Narvan marssin synty tuo mieleen vuoden 1919, jolloin 17. päivänä tammikuuta suomalaiset ja virolaiset sotilaat yhdessä valloittivat Narvan Neuvostoliiton bolsevikeiltä.
     Valtioiden välistä rajajännitystä voi mielessään kuvitella katsellessaan Narvan vanhaa Hermannin linnaa. Linnoitus hallitsee joen Viron puoleista rantaa. Vastapäätä Venäjän puolella näkyvät mahtavan laajat Iivanan linnoituksen kivimuurit. Näin rauhan aikana ihastuttavan jokimaiseman varrella tuntuvat linnoituksetkin tuijottavan sopuisasti toisiaan.
      Narvan kaupunki tuotti aikoinaan 1/3 koko Neuvosto-Venäjän tekstiiliteollisuudesta. Mahtavan kokoluokan teollisuuslaitokset asuinrakennuksineen ovat jäljellä tosin rappeutuneina.
      Narvan Aleksanterin suurkirkkoon kannattaa tutustua. Tämä mielenkiintoinen kirkkorakennus valmistui vuosina 1881-1884  Kreenholmi Puuvillamanufaktuurin 5000 luterilaiselle työntekijälle. Neuvostoliiton vallan aikana kirkko toimi varastona, mutta avattiin uusittuine tapuleineen ja tapulimuseoineen vuonna 2008.

Ihanat sipulit

 Pikkuruinen Mustveen kaupunki ja Raja-kylä ovat lähellä Peipsijärveä. Raja-Kylästä löytyy vanhauskovaisten yhteisö, johon kuuluvien esi-isät pakenivat 1600-luvulla Venäjän ortodoksista ”modernia” kirkkoa. Rankan uskovaisessa yhteisössä ei sallita sähköä ja kirkkoa valaistaan mehiläisvahakynttilöillä. Tapoihin kuuluu, että talon julkisivulla on kaksi ikkunaa, ei enempää eikä vähempää.
   Tien varsilla huivipäiset mummot tarjoavat sipuleita, joiden viljelystä alue on tunnettu. Kuulemma ne ovat laadultaan ”maailman parhaita”, joten matkalaisten kuljetuksesta vastaava bussi täyttyy pian ihanasti tuoksuvista sipulitertuista; kotona niitä jo maistaneena voin todeta, että ne ovat hyviä matkatuliaisia.

Anneli Vuorikoski 5.9.2011

Artikkelivalikkoon  

=============================================================

Elokuvaneuvos Kari Uusitalo muisteli Karjalatalolla

ELOKUVIEN KARJALAA 

Savolaisia, pohjalaisia, hämäläisiä ja Lappi-aiheisia on kotimaisissa näytelmäelokuvissa kuvattu – ihme kyllä – Karjalaa ja karjalaisia enemmän. Esimerkkeinä jäyhästä hämäläisyydestä ovat Niskavuori-elokuvat, farssityyppiset savolaiset Esa Pakarisen Pekka Puupää-roolit ja pohjalaiskuvaukset Aleksi Mäkelän Häjyt tai Matti Kassilan Lakeuksien lukko.

     ”Viipurissa kokonaan tai osittain kuvattuja näytelmäelokuvia löytyy laskelmieni mukaan kahdeksan”, totesi viipurilaistaustainen valtiot. maisteri, elokuvaneuvos Kari Uusitalo Wiipurin arkistoyhdistyksen vuosikokouksessa joulukuun alussa pitämässään elokuvapätkin elävöitetyssä   esityksessä. ”Karjalaa ja Viipuria kuvaavia lyhytelokuvia, dokumentteja, löytyy sadoissa luettava määrä”, hän lisäsi. 

Karjala-lehtikin seurasi filmituotantoa

Vanhimmat elokuvat tuotti vuosina 1913-14 Pohjanheimojen varsin kotikutoinen perheyhtiö Lyyra Filmi. Viipurissa kuvattiin silloin Kosto on suloista ja Se kolmas, jotka olivat lyhyehköjä pilakuvia. Saman ajan filmejä edusti myös lähes tunnin mittaiseksi venynyt salapoliisiseikkailu Salainen perintömääräys, joka kuvattiin osittain Viipurissa, osittain Helsingissä.

     Viipurilainen kauppias ja iltanäyttelijä Oski Talvio perusti 1920 Kalevala-Filmi Oy:n jonka lyhyt tuotanto jäi esikoistyön asteelle, joka oli Aleksis Kiven komedia Kihlaus. Karjala-Lehti julkaisi 28.11.1920 ilmestyneessä numerossaan siitä kaksi mainosvalokuvaa.

     Kyseinen elokuva oli niin surkea tasoltaan, että sen esittäminen loppui viipurilaisessa Scala-teatterissa pidettyyn kutsuvierasnäytäntöön. Kaikki edelliset neljä filmiä ovat aikojen saatossa tuhoutuneet. Samoin on käynyt 1929 toteutetulle Juhla meren rannalla, jonka ohjasi Kalle Kaarna Päätehtävissä näyttelivät myöhemminkin tunnetut Urho Somersalmi, Heidi Blåfield, Yrjö Tuominen, Kaarlo Angerkoski ja Eero Leväluoma.

     Viipuri vilahteli filmeissä välillä lentokoneesta käsin kuvattuna kuten elokuvassa Meidän poikamme ilmassa tai Helsingissä studiossa kuvatussa Asessorin naishuolissa, jossa ikkunan taustakuvaksi oli laitettu Viipurin linnaa esittävä näkymä.

     ”Kun Agapetuksen kirjoittama hupiromaani filmattiin uudelleen 1958, ei asessori voinutkaan enää matkustaa Viipuriin, vaan hän otti yöjunan Tampereelle,” Kari Uusitalo selosti huvittuneena.  

     Valentin Vaalan  1936 ohjaamassa komediassa Vaimoke olivat jo pääosissa Ansa Ikonen ja Tauno Palo, mahtavan kestosuosion saavuttanut filmipari, ja kyseisessä elokuvassa pari näkymää Viipurin rautatieaseman edustalta.

 

Viipurilaiset ”Libaun katunäkymät”

 Risto Orkon Jääkärin morsiamen (1938) pääosa tarinasta tapahtuu Kuurinmaan Libaussa. Ulkokuvien osalta sitä esitti Viipurin vanhin kaupunginosa Linnoitus sekä Pyhän Annan Kruunun Haminan portti. Viipurilaisille nämä ”Libaun katunäkymät” ovat tuttuakin tutummat.

     Tuorein kotimainen näytelmäelokuva, johon sisältyy Viipurissa kuvattuja kohtauksia, on Jörn Donnerin tuottama ja Lauri Törhösen ohjaama Hylätyt talot, autiot pihat vuodelta 2000. Filmi pohjautuu Laila Hietaniemen samannimiseen romaaniin. Eräitä filmin kohtauksia varten saatiin Viipurin linnan torniin jopa nostaa Suomen lippu! Tuottajan mukaan tuon tempun toteuttamiseen ei vaadittu tavanmukaisia lahjuksia enempää. 

Evakkopojasta elokuvaneuvokseksi

Elokuvaneuvos (1990) Kari Uusitalon, synt. Pyhäjärvi Vpl.1933, ura on ollut huomattavan mittava ja monipuolinen. Se sisältää toimittajan tehtäviä, johtajuuksia, asiamies- ja tutkijarooleja, asiamiestehtäviä, pääsihteerinä toimimista ym. Tehtävien kautta hänelle ovat tulleet tutuiksi mm. Ylioppilaslehti,  Suomi - Filmi Oy, Tietosanakirja Oy, Veikko Laihanen Oy Filmiportti Oy, Suomen Elokuvasäätiö ja Finland - Filmland, luetteloa voisi jatkaa pitkään.

     Uusitalo on toiminut myös Wiipurilaisen osakunnan kuraattorina sekä palkittu lukuisin huomionosoituksin, mm. Karjalan Liiton hopeisella ansiomerkillä 1982.

      Uusitalo on ollut tuottoisa myös kirjallisella uralla ja julkaissut lukuisia teoksia kuten Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet 1896-1963, T.J. Särkkä – legenda jo eläessään, Risto Orko – Suomi – Filmin 100-vuotias suurmies ja Elämäni Karina – evakkopojasta elokuvaneuvokseksi vuonna 2001.  

Viipurin kulttuurianti mahtava

Pitkiä dokumenttielokuvia ja lyhytelokuvia, joissa Viipuri ja sen lähialueet esittäytyvät, löytyy suuria määriä ja aiheet mitä moninaisimmat kuten esimerkkeinä Puolustusvoimien Pakkorajalta Syvärille, Rivilotta, Taistelujen tie, Talvisota ja Välähdyksiä Suomen – Venäjän sodasta.

     Vuonna 1987 tehtiin 45-minuuttinen dokumenttimateriaaliin perustuva videoelokuva Viipuri sodan jaloissa, jonka käsikirjoitus oli Kari Uusitalon.

     Monrepos, Mikael Agricolan patsaanpaljastus, urheilutapahtumat, laulujuhlat, lasten päivät, satamaelämää, Saimaan kanava ja monet muut aiheet ovat antaneet syyn tehdä lyhytelokuvia koko kansan nähtäväksi.

     Viipurissa syntyneiden, elokuvissakin esiintyneiden näyttelijöiden nimilista on pitkä ja komea ja heidän läntisempään Suomeen sodan jälkeen tuomansa taiteellinen anti mittaamaton. Muutamin esimerkein Hilkka Helinä, Elna Hellman, Vappu Jurkka perhekuntineen, Martti Kuningas, Heimo Lepistö, Tauno Majuri, Uuno Montonen, Masa Niemi, Assi Nortia, Tapio Nurkka, Olavi Reimas. Aku Korhonen oli syntynyt Käkisalmessa, Kaarlo Halttunen Lappeenrannassa, Kalevi Kahra Johanneksessa ja Lasse Pöysti Sortavalassa.

     Viipurissa syntyivät myös tuottaja Veikko Laihanen ja säveltäjät Ossi Runne ja Jaakko Salo. Luetteloa voisi jatkaa pitkään. ”Jokainen heistä ja meistä on omalla tavallaan jättänyt jälkensä suomalaiseen elokuvakulttuuriin” totesi karjalaistaustainen elokuvaneuvos Kari Uusitalo esityksensä lopuksi kuulijoilleen Karjalatalolla Helsingissä. 

  Anneli Vuorikoski

  Artikkelivalikkoon  

 

=================================================================

KULTTUURIA VANHASTA VIIPURIN LÄÄNISTÄ

-         Professori Eeva Tapion muistoja Sortavalasta
-         ”Suomisen Olli” Sortavalan partiopoikia 

Wiipurin arkistoyhdistys järjesti 16. - 18. 6. 2010 helteisen kesän kiertomatkan entiseen Suomen Karjalaan: Niiralasta retkibussilla yli rajan: Ensoon, Sortavalaan, Laatokan ja Vuoksen rannoille, Käkisalmeen, Viipuriin ja Ihantalaan. 

Viipurin läänin alueella Suomen ajan jäljet ovat havaittavissa vielä monin tavoin, mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Näkyy paljon autiota joutomaata, paljon tuhottua, rippeitä kylistä, joita ei enää ole. Matkalaisten muistot elävät kuitenkin tuoreina ja kotiseudun kutsu kuuluu.

     Sotahistoriallisten kohteiden selostukset oli jätetty asiantuntijaoppaan everstiluutnantti evp. Ilmari Hakalan  hyvän muistin varaan. Oikeaan tunnelmaan johdatteli myös rouva Leena Hakala esittämällä vaikuttavia runoja sotavuosilta paikoilla, joissa sankarimme olivat taistelleet tai ”oli kuultavissa historian siipien havinaa”, kuten Suomen Marsalkka Mannerheimin ja Adolf Hitlerin kohtaamispaikalla ylipäällikön syntymäpäivänä 4.6.1942. 

Kulttuurisuvun jälkeläinen 

Kuljimme vilkkaan Sortavalan arkipäivän katuja miljöössä, jossa vanha tutunomainen suomalainen kädenjälki yhdistyy nykyisten isäntien rakentamissuuntaan. Tyylieron tunnisti helposti.

     Nyt retkeilemässä mukana ollut eläkkeellä oleva Helsingin yliopiston kasvipatologian professori Eeva Tapio katseli uteliain silmin lapsuutensa kotinäkymiä.

     ”Muutimme Sortavalaan ollessani iältäni vasta neljä vuotta. Isäni lääkintäneuvos Tauno Relander tuli ylioppilaaksi Sortavalan lyseosta. Hän valmistui lääkäriksi ja oli lääkärinä Viipurin lääninsairaalassa syntymäni aikoihin. Sortavalaan muutettuamme asuimme Kuhavuoren kyljessä olevan sairaalan yhteydessä”.

     Relanderien maatila Yhinlahti, jossa perhe vietti kaikki kesät, sijaitsi ”Karjalan meren” Laatokan rannalla, Sortavalan maalaiskunnassa, 5 km kaupungista Viipurin tietä. Siellä olivat mukana myös isovanhemmat, isotäti - Viipurin Vanhan yhteiskoulun johtajatar Viola Relander - sekä hänen sisarpuolensa Viipurin tyttölyseon kuvaamataidon opettaja Erika Relander ja muuta sukua.

     Isotäti Erika Relanderiin löytyi retkeilyn aikana toinenkin yhteys: Lähellä Sortavalaa WAY:n matkalaiset poikkesivat Myllykylän upealle koskelle. Kosken kuohut ovat kuvanneet tauluissaan mm. Pekka Halonen ja Väinö Hämäläinen.

     Koskesta muistui Eeva Tapiolle mieleen yhteys sukuun: Helsingin Sortavala-seura on jo usean vuoden ajan julkaissut kalentereita, joissa kuvina ovat Laatokan Karjalan maisemat. ”Ensimmäisessä kalenterissa oli 12 isotätini Erika Relanderin maalausta kuvattuna Oskar Relanderin lastenlasten tauluista”, Eeva Tapio selittää.

      Eevan omaan lapsuuden perheeseen kuului kuusi sisarusta. Varsinkin vanhimmat lapsista osallistuivat maatilan töihin. Eeva kertoo, että hän jo 10-vuotiaana sai viedä yksin hevosella maidot tinkiläisille ja meijeriin sekä puutarhatuotteita Sortavalan torille. Näin kasvoi lapsesta itseensä luottava ja aktiivinen aikuinen. ”Yhinlahti ja koko Laatokan maisema olivat lapsuuteni paratiisi”, hän totesi.

     Relanderit palasivat keväällä 1942 hoitamaan poltetun Yhinlahden tilan peltoja ja puutarhaa. Kaikki noin 100 omenapuuta olivat paleltuneet tai palaneet. He saivat hankituksi lehmän ja hevosen sekä tarvittavia työkaluja ja kalastusvälineitä, joiden avulla helpottui alkuajan niukka ruokatalous.

 

Sinnikäs pikkulotta    

Eeva Tapion lapsuudesta ja hänen jatkosodan alkuaikoina pikkulottana toimimisajastaan on kulunut vuosia, mutta hänen muistissaan tapahtumat elävät kirkkaina. Äitinsä puolelta tanskalaisena hän palasi miehitetystä maasta Suomeen haluten tulla auttamaan nuoresta 14-vuoden iästään huolimatta.

     Eihän niin nuorta tyttöä olisi haluttu ottaa lottatöihin, mutta Eeva ei antanut periksi. Onnekseen hänen isänsä oli lääkäri ja pystyi myötävaikuttamaan asiaan, joten tyttö sai tahtonsa läpi. Ei työ mitään herkkua ollut, kanniskella sairaalapotilaiden jätöksiä virtsa-astioissa tai verisiä siteitä ja auttaa missä kykeni. Niin koville työ joskus otti, että tyttö pyörtyi pari kertaa. Mutta periksi ei hän antanut ja luonne siinä karaistui.

      Sotavuosien pikkulotasta kasvoi aikaa myöten tutkija ja professori. Hän jaksaa edelleen ahkeroida, olla aktiivisesti mukana useilla tahoilla. Hänen sydäntään lähellä ovat opiskelijat, joihin hän pitää jatkuvaa yhteyttä, onhan hän opiskelijajärjestön kunniapuheenjohtaja. Myös muu toiminta, esimerkkeinä esiintyminen televisiossa ja Lottaperinneyhdistys, täyttävät eläkeläisen vapaa-aikaa. Lisäksi hänet tunnetaan ahkerana luennoitsijana, jolloin karjalainen aihepiiri usein on mukana. 

Sortavalasta kulttuurihahmoja monessa polvessa 

”Sortavala oli erityisesti tunnettu koulutus- ja kulttuurikaupunkina. Sinne perustettiin Suomen toinen seminaari v. 1880 valtioneuvos ja rouva Hallonbladin lahjoitusten turvin”, Eeva Tapio muistelee.    

     Eevan isoisä Oskar Relander toimi kyseisen seminaarin johtajana vuosina 1907-1928. Hänen isänsä Erik Oskar Relander sai apteekkioikeudet Sortavalassa 1840. Tämän ehdotuksesta Vakkosalmi muodostettiin yleiseksi puistoksi. Hänen sekä lankonsa tohtori, lääkintäneuvos H.A. Hällströmin toimesta sinne siirrettiin lukuisia puita Relanderin Yhinlahti-maatilan taimitarhasta.

     Vakkosalmen taustalla on 60 m korkea Kuhavuori, joka tuli tunnetuksi Sortavalan suurten laulujuhlien pitopaikkana. WAY:n retkeläiset vierailivat rappiollisessa tilassa olevalla juhlapaikalla, joka aikoinaan on nähnyt toisenlaisia päiviä ja tunnettuja esiintyjiä.

     Melko tarkalleen 75 vuotta sitten tällä juhlavalla Suomen Sortavalan kentällä vietettiin ”Kalevalan riemuvuoden laulu- ja soittojuhlia”, jolloin esiintyjiä oli 4500, yleisöä 10 000. Sortavalan kaupungin väkiluku oli 4500, joten loistavaksi koettuun tilaisuuteen oli saavuttu laajoilta alueilta.

     Kovin uinuvalta paikka kesäkuussa 2010 näytti vaikka muutamia nuoria muusikkoja soittimineen oli kerääntynyt paikalle kenties suunnittelemaan tulevia musiikkitapahtumia. Toivottavasti, onhan Venäjän kansa musikaalista, ja musiikki rajat ylittävää. 


Arvostettu lahjakkuus Oskar Relander 

Isoisä kansatieteilijä Oskar Relander jätti historiaan vaikuttavan jäljen. Mielenkiinto kansojen kulttuuriperinnön tutkimista, etnologiaa, kohtaan johti hänet nuoruusvuosinaan useille runonkeruumatkoille Raja-Karjalaan ja Aunuksen Karjalaan.

     Tuloksena jo ensimmäiseltä matkalta Suomalaisen Kirjallisuuden seura sai vastaanottaa 335 runoa sekä matkakertomuksen lisäksi runsaasti kansantietoutta. Hänen kirjallinen tuotantonsa oli laajaa käsittäen kuvateoksia, elämänkertoja, luontoa, Laatokkaa, sen saaristoa kasvistoineen ja eläimineen sekä karjalaisia elinkeinoja ja kansantapoja.

     Seminaariaikoinaan hän teki aloitteen, että maamme seminaareissa ja kansakouluissa alettaisiin opettaa puutarhanhoitoa. Hanke menestyi ja tältäkin alalta hän kirjoitti oppikirjoja sekä oppilaita että opettajia varten.

     Sen sijaan hänen taistelunsa suomalaisuuden puolesta venäläistämistä vastaan ei saavuttanut menestystä. Seurauksena oli karkotus Siperiaan. Hänen matkansa johti 6957 km itään Sortavalasta Tchitaan. Vallankumouksen myötä pari vuotta myöhemmin hän pääsi palaamaan takaisin ja julkaisi Suomessa kirjan vankilavuosistaan Siperiassa.
 

”Suomisen Olli” Sortavalasta    

Luovutetun Karjalan kulttuurinen anti väestön siirtymän johdosta oli mittaamaton. Muusikkojen, taiteilijoiden, näyttelijöiden vaikutus aktivoi  lukuisia uusia paikkakuntia ennen näkemättömällä tavalla.

     Eräs näistä Sortavalassa syntyneistä pakolaisista on tunnettu ja tunnustettu tähtinäyttelijä ja ohjaaja Lasse Pöysti, joka jo lapsena tuli tutuksi koko kansalle filmitaivaan ”Suomisen Ollina”. Hän kuului Laatokan Veikot nimiseen partiolippukuntaan.

     Hänen isänsä Eino Pöysti toimi Sortavalassa pankin kassanhoitajana ja verotuslautakunnan puheenjohtajana, isoisä Erik Pöysti mm. Jääsken edustajana valtiopäivillä. Talvisodan sytyttyä perhe jäi Sortavalaan sodan ajaksi. Sen päättyessä 13.3.1940 kaupunkilaisille annettiin 3 vuorokautta aikaa poistua luovutettavasta kaupungista. Ylioppilaaksi Lasse Pöysti pääsi Helsingin normaalilyseosta.   

Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

TUUSULANJÄRVEN RANTATIE

- loistelias kohde yhdistysretkeilyille 

Alkaneen lämpökauden retkikohteiksi Suomi tarjoaa runsaan valikoiman mielenkiintoisia kulttuurikohteita. Suunniteltaessa retkikohteeksi pääkaupunkiseutua kannattaa muistaa Tuusulan sotilaspitäjä ja kauniisti järven rantaa kiertävä rantatie, joka suorastaan pursuaa nähtävyyksiä.
   Muutamien kilometrien säteeltä voi poimia retkielämyksiksi vaikkapa Halosen niemen taiteilijakodin, Aleksis Kiven kuolinmökin, Jean Sibeliuksen Ainolan, Syvärannan Lottamuseon tai Taistelukoulun perinneyhdistyksen tiloista kenraali Paavo Talvelan museon. Joukko Wiipurin arkistoyhdistyksen jäseniä vietti 12. toukokuuta kesäisen lämpöpäivän tutustumassa sotilaspitäjän tarjouksiin. 

Kenraalin museo

Mannerheim-ristin ritari, monien sotien rohkeana ja tarmokkaana komentajana tunnettu kenraali Paavo Talvela on saanut muistokseen perustetun monipuolisen ja sotahistoriallisesti mielenkiintoisen museon Tuusulan Taistelukoulun perinneyhdistyksen ylläpitämiin tiloihin.

   Kenraali Talvela (s. 1898) aloitti sotilasuransa jo Preussin Jääkäripataljoona 27:ssä ja ehti kotimaahan palattuaan toimia suojeluskuntain kouluttajana, osallistua vapaussotaan sekä osallistua Aunuksen retkeen 1919-20 koko retkikunnan komentajana.

   Talvi- ja jatkosodissa hänen tehtävänsä olivat monia kuten Itä-Kannaksella III Armeijakunnan komentajana sekä myöhemmin VI Armeijakunnan komentajana. Hänet tunnettiin mm. ylipäällikön edustajana Saksan maavoimien esikunnassa. Berliinissä usein nähty Talvela oli ylipäällikkö Mannerheimin luottohenkilö Saksan yhteyksien hoitajana. 

Yli 600 alkuperäisesinettä

Maanviljelysneuvos Heikki Talvela, kenraalin virkeä veljenpoika, tammenlehvän sotaveteraani ja kapteeni evp., on lahjoittanut museoon laajat kokoelmansa. ”Karjalaista sukua en ikävä kyllä ole, mutta olenpa läheinen Uinoille (presidentti Urho Kekkosen puoliso Sylvi oli omaa sukua Uino), jos se parantaa tilannetta”, Heikki Talvela totesi nauraen, huumorin välke silmissään.

   Museo avattiin juhlallisesti vuonna 2000 suuren kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Myöskin kenraali Paavo Talvelan tytär Tulema oli silloin paikalla.

   Heikki Talvelalla on loistava muisti ja paljon tarinoita: ”Museon esineistön keräys alkoi minulla jo sotakentiltä. Kerran näes sattui, että panssarikranaatin kärki tuli jalkoihin. Otin sen muistoksi ja siitä se keräily alkoi ja jatkui. Venäläisen lentäjän sotilaspassi saatiin, kun Veikko Karhumäki ampui jatkosodan ensimmäisenä päivänä koneen alas. Päivän aikana ammuttiin menestyksekkäästi myös 12 muuta konetta alas”, Talvela muisteli. Sotavangeilta otettiin talteen bakeliittikapseleita, joiden ruuvattavien korkkien takaa löytyi ohueen silkkipaperirullaan kirjoitetut tärkeät henkilötiedot.

   Heikki Talvelan kokoelma kasvoi vuosikymmenien aikana monin tavoin: henkilökohtaisesti kerätyt, aseveljiltä tai sukulaisilta saadut esineet. Sodanaikaiset muistoesineet muodostavat suurimman ryhmän. Mukana ovat tietysti kenraali Paavo Talvelan omat muistoesineet ja sotilasuraan liittyvät kunniamerkit ja asepuvut. Lisäksi kirpputoreilta on löytynyt edullisesti kaikenlaista sopivaa, joten museon valikoimat sisältävät runsaasti karttoja, kirjoja ja valokuvia. 

Lotta Lempin kurssitodistus

Pidän kädessäni juuri saamaani ja suorittamaani kurssitodistusta, josta luen: ”Lotta-Svärd-kurssitodistus. Tämän todistuksen haltija on suorittanut kiitettävin arvosanoin ilmavalvontakurssin Syvärannan Lottaopistossa vuonna 1943. Opettajatar Lotta Lempi Hoppania”.

Vuonna 1943? Luulin eläväni vuotta 2010!

   Syvärannan Lottamuseo avattiin yleisölle Lotanpäivänä 1996 Suomen lottien työn kunnioittamiseksi ja heidän muistonsa vaalimiseksi.  Jo vuonna 1936 oli Lotta-Svärd yhdistys ostanut Syvärannan kurssikeskukseksi. Ennen talvisotaa siellä ehdittiin järjestää 19 lottakurssia vuotta 1940 lukuun ottamatta, jolloin tilat olivat puolustusvoimien käytössä. Kurssitusta jatkettiin vuoteen 1944 saakka.

   Nykyisin Lottamuseossa järjestetään draamaopetusta ”ilmavalvontakursseja” ryhmille alkuperäiseen malliin. Kaikki toimii kuin olisimme vuodessa 1943. Tunnin parin aikana kainalosauvaan nojaava ”haavoittunut  lotta Lempi” ( oikeasti  museon ryhmäopastaja Susanna Koski) opetti tuntemaan konetyyppejä, lentokorkeuksia, tunnuksia, säätiloja, kenttäpuhelimien käyttöä jne.

    Kiitettävän hyvä idea museolta elävöittää museokäyntiä täten. Kaiken ikäisille sopiva opetus havainnollistaa erinomaisesti sodassa toimineiden ilmavalvontalottien työtä, joka oli vaarallista ja paljon monipuolisempaa kuin voisi luulla.

 

Säveltäjämestarin koti

 Kuten monet suuret taiteilijat ei säveltäjämestari Jean Sibelius (1865-1957) ollut luonteeltaan aina helppo käsitellä. Sävellystyötään varten hän vaati ja tarvitsi rauhaa ja hiljaisuutta. Etäisyyttä Helsingin elämästä hän perheineen sai Ainolan kodissa, metsän keskellä Tuusulan järven tuntumassa.

   Arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema 2-kerroksinen laudoitettu hirsirakennus on persoonallinen, lämminsävyinen kotimuseo, joka kannattaa ja ”täytyy” käydä katsomassa kulttuurialueella vierailtaessa. Vuonna 1974 museona avattu koti on säilytetty siinä asussaan, jossa se oli Aino Sibeliuksen eläessä. Museossa on monia viehättäviä yksityiskohtia ja esineistöä sekä laaja taidekokoelma, johon kuuluu mm. Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Eero Järnefeltin ja Oskar Parviaisen maalauksia.

   Lisätietoja kohteista löytyy esim. www.tuusulanrantatie.com ja www.lottamuseo@kolumbus.fi 

Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

-----------------------------------------------------------------------------------------

TALVISODAN VIIPURIN VIIMEISISTÄ VIIKOISTA… 

Joulukuiseen Wiipurin arkistoyhdistyksen syyskokoukseen oli saatu esitelmöitsijäksi sotahistorian tutkija ja asiantuntija everstiluutnantti (evp.) Anssi Vuorenmaa. Hänet tunnetaan paitsi ahkerana kirjoittajana myös Sotakorkeakoulun Sotatieteen laitoksen piiristä.
   Varsinaisen kokousosuuden aikana WAY jakoi stipendin Turun yliopistolle Marie Hackmanista   tohtorinväitöskirjaa tekevälle Ulla Ijäkselle

Kovaa pommitusta helmikuun lopulla

Mannerheim-linja ja väliasema (Samolanlahti-Hotakka-Muolaanjärvi) murtuivat ja viimeiset viivyttäneet suomalaiset joukko-osastot vetäytyivät taka-asemaan, joten hyökkäävä vihollinen pääsi vahvojen joukkojensa avulla suuntaamaan kohti Viipuria.
   Ilmavoimien lisäksi myös raskas tykistö – mukana kaupunkilaiset pelästyttäneet Perkjärven aavetykit  -  moukaroivat kaupunkia ja sen itäosia sekä suomalaisten puolustusasemia Viipurinlahdella. Kun aavetykeiksi kutsutut kaukotykit olivat joulun alla 23. päivänä aloittaneet pommituksensa 40 kilometrin päästä, kansa oli joutunut kauhun ja ihmetyksen valtaan, sillä lähtölaukauksia ei kuulunut eikä yhtään konetta jyrissyt taivaalla.
   Viipuri kärsi pahoja vaurioita ja tulipalot riehuivat. Hyytävän kovien pakkasten johdosta ei palokunta voinut toimia tehokkaasti, sillä vesi jäätyi nopeasti ja jäädytti myös sammutusletkut.  

Köyhän miehen konsteja

Puna-armeija hyökkäsi aivan suomalaisten kantapäillä mm. Viipurinlahdelle. Maaliskuun 3. päivänä kaksi neuvostodivisioonaa eteni jopa hyökkäysvaunut kantavan jään yli. Suomalaisten harvoilla vastatoimenpiteillä neuvostojoukkojen valtavaa aseellista ja henkilöstöylivoimaa vastaan ei ollut menestystä. Alueelle piti nopeasti hankkia lisävoimia.
   Jo ennen sodan alkua oli suunniteltu ja osin toimeenpantu eräitä vesistöjen juoksutuksia tulvien aikaansaamiseksi ja tällä keinoin pyritty hidastamaan vastustajan liikkeitä.  Pakkaslukemat vaihtelivat ja olivat enimmillään -30 C. Esim. keskisellä Kannaksella muutaman joen ja järven pintaa nostettiin. Kun jääpeite oli tuuman vahvuinen, vesi laskettiin pois, jolloin jään alle jäi ontto tila. Jää ei kestänyt edes miehen painoa. Perojokeen Summan itäpuolelle ja Saimaan kanavaan tehtiin myös patoja tulvituksen toivossa.  Näillä keinoilla ei kuitenkaan tiedetä olleen suurta merkitystä.
   Viipurinlahti sahattiin railoille tammikuussa 1940. Railon pituus oli parikymmentä kilometriä Kivisalmelta Suonionsaaren kohdalle. Uria oli kolme, joiden välit metri ja viisi metriä. Kapeampi suikale rikottiin ja työnnettiin railon alle ja leveämpi railon keskelle siten, että sen molemmin puolin jäi vain noin puoli metriä avovettä. Päälle kasattiin havuja ja lunta. Vaikeutena olivat jälleen kovat pakkaset, koska railot eivät pysyneet sulina. Tiettävästi kuitenkin Viipurinlahden railoihin vajosi kolme neuvostopanssaria.
   Sodan loppuvaiheissa Viipurinlahden puolustus muodostui suomalaisille elintärkeäksi, sillä sillanpää katkaisi yhteydet rantatietä Virolahden kautta Haminan suuntaan ja olisi mahdollistanut viholliselle hyökkäyksen länteen. 

Suurpolitiikka puuttui sodan kulkuun

”Kun talvisota päättyi seitsemän vuosikymmentä sitten 13. maaliskuuta klo 11.00 puna-armeijalla oli aloite käsissään läpi Viipurinlahden rintaman. Sillanpää oli laajentunut 10 kilometriä syväksi ja seitsemän kilometriä leveäksi Vilajoen ja Nisalahden välillä”, everstiluutnantti Anssi Vuorenmaa esitelmöi WAY:n tilaisuudessa ja tarkkana tutkijana havainnollisti kertomaansa kankaalle heijastetuin kartoin.
   Tappiot olivat molemmin puolin hirvittävät. Suomalaisten puolella kaikki oli enää ns. hiuskarvan varassa fyysisen väsymyksen ja joukkojen kulumisen vuoksi. Puna-armeijalla sen sijaan oli lahden toisella puolella tuoreita voimia hyökkäyksen jatkamiseksi.
   Onneksi suurpolitiikka puuttui sodan kulkuun. Stalin halusi Viipurin ja hän painosti joukkojaan  jo helmikuun aikana pitämään kiirettä. He olivat kärsineet useita pahoja arvovaltakolhuja suomalaisten taholta. Suurmottitappiot kirvelivät ja kansainväliset lehdet kirjoittelivat suomalaisista ihailevaan sävyyn. Suurpolitiikan vaihtuvat tilanteet ja suomalaqisten jääräpäisyys auttoivat: Stalin suostui rauhaan.
   Puna-armeijalaiset pyrkivät herkeämättä sisään Viipuriin pääsivätkin varsin pitkälle. Talvisodan lopputulos tiedetään ja Viipuri menetettiin, mutta läpimurtoa ei päässyt tapahtumaan eikä vihollinen onnistunut saartamaan kaupunkia ennen rauhan tuloa. 

Tarmokas Marie Hackman

Tohtorinväitöskirjaan materiaalia keräävälle Ulla Ijäksellä on mieleinen ja mielenkiintoinen tehtävä tutkiessaan viipurilaisen kauppahuoneen tarmokkaan Marie Hackmanin o.s. Laube (1776 – 1865) elämää ja saavutuksia. Marie-rouva jäi leskeksi jo 31 –vuotiaana. Hänellä ei ollut liikekokemusta, mutta hänen lahjakkuutensa ja tarmokkuutensa pääsivät täysin oikeuksiinsa, kun hän johti liiketoimia varmalla kädellä laajentaen niitä suuriin mittoihin. Hän eli lähes yhdeksänkymmenen vuoden ikäiseksi ja nautti Viipurissa suurta arvonantoa saavutustensa johdosta.

   Wiipurin arkistoyhdistys valitsi muutamia jäseniä uusiin luottamustehtäviin. Hallitus täydentyi Lauri Raivistolla. Tilintarkastajina toimivat uutena Reijo Uusiniemi ja Risto Söyri edelleen. Varatilintarkastajat ovat Raija Lakka ja uutena Laura Lindström

Anneli Vuorikoski 

Artikkelivalikkoon

 ----------------------------------------------------------------------------------

YRITTÄJYYS KANTAA SUOMEA 

Helsingin ja pääkaupunkiseudun yrittäjäjärjestöt juhlistivat 70 vuotta kestänyttä taivaltaan julkaisemalla yli 250-sivuisen, runsaasti kuvitetun historiikkiteoksen Yrittäjyys kantaa Suomea. Sen toimitti arkistonjohtaja Hannele Toropainen.
     Historiikkiprojektia johti toimikunnan puheenjohtaja, Helsingin Yrittäjät ry:n kunniapuheenjohtaja Matti Lepistö, joka karjalaispiireissä tunnetaan mm. Wiipuri - Liiton piiristä ja Wiipuri -Yhdistyksen puheenjohtajana, viipurilaistaustaisena ja useiden vuosikymmenten helsinkiläisyrittäjänä. 

Yksityisyrittäjyyden ensi askeleet maatalousyhteiskunnassa
Yrittäjien järjestäytymisen taustalla oli Manner-Eurooppaa mullistanut kehityskuvio jo 1700-luvun loppupuolella. Suomi oli vähävarainen ja takapajuisena pidetty maa, jossa yli 80 % väestöstä sai elantonsa maataloudesta.
     Ruotsi ei omana valtakautenaan uskaltanut investoida Suomeen, koska pelkäsi menettävänsä pääomansa. Siksi yrittäjien järjestäytyminen käynnistyi meillä vasta noin sata vuotta myöhemmin.
     Ammattikuntalaitos oli yhteisömuotona olemassa meillä jo keskiajalla ja esimerkiksi Viipurissa sen jäsenillä oli oikeus oman osaamisensa tuotoksiin: valmistaa ja myydä tuotteensa.
    Vuonna 1859 astui voimaan ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus kaupasta ja elinkeinosta Suomen suurruhtinaskunnassa.” Tämän katsotaan lopettaneen ammattikuntalaitoksen suodessaan lain turvan elinkeinovapaudelle.
     Yksityisyrittäjäin toiminnan kannalta tärkeän, Suomen Vähittäiskauppiasliiton toiminta käynnistyi S:n Maakauppiasliiton ja kaupunkien vähittäiskauppiaiden liittojen yhdistyessä. Maakauppiaskokoukset oli aloitettu jo 1900-luvun alussa. Kaupunkien vähittäiskauppiaat perustivat oman liittonsa vuonna 1918. Myös osuustoiminnallinen kauppamuoto oli kehittynyt vahvaksi ja se osoittautui vahvaksi kilpailijaksi yksityisille yrittäjille. 

Siirtokarjalaiset piristivät koko Suomen yritystoimintaa

Puheenjohtaja Matti Lepistö kertoo, että vuonna 1933 perustettu Yksityisyrittäjien Liitto lähti valvomaan ensisijaisesti vähittäiskauppiaitten etuja ja järjesti valistustarkoituksessa suuria tapahtumia, joista merkittävin oli vuosittainen Yksityisyritteliäisyyden viikko. Yksi keskusjärjestö ei riittänyt, joten perustettiin aluejärjestöjä. Aluejärjestöön siirtyivät täten mm. liiton Helsingissä toimivat jäsenet. Yksityisyrittäjäin Helsingin aluejärjestö perustettiin talvisodan alkamisvuonna 1939 ja sai siis juhlia nyt 70-vuotispäiväänsä.
     Sota-aika oli jäsenistölle vaikea. Siirtokarjalaisten yrittäjien saapuminen sodan jaloista läntisempään Suomeen muodostui monille paikkakunnille ja niiden yritystoiminnalle piristysruiskeeksi. Suomalainen Viipuri oli ollut vilkas yrittäjyyden kehto, joten oli luonnollista toiminnan jatkuvuus uusilla alueilla.
     Pääkaupunkiseudulla ryhtyivät toimimaan useat yksityisyritykset, joista jotkut toimivat vieläkin  alkuperäisillä nimillään. Tunnettuja nimiä tänäänkin ovat mm. Lehtovaaran ravintola, Viipurin hautaustoimisto, kuljetusliike Viipurin Nopea, Viipurin Erikoiskorsettiliike, lamppuliike Viipurin Kotivalo ja Viipurin Leipä Oy, joka tosin muutti nimensä myöhemmin Laatuleipä Oy:ksi, koska julkisen vallan taholta oli paineita kaikkien Viipuri-nimisten yritysten nimien poistamiselle.
     Viipurin Leipä Oy aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1940. Matti Lepistön mukaan heidän perheleipomossaan työskenteli lukuisia evakkoja. ”Kotona puhuimme viipurilaista murretta, leipomossa puhuttiin karjalaisia murteita, tulivathan he useilta alueilta”, Lepistö toteaa.  

Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

----------------------------------------------------------------------------------------------

”EMME OLE UNOHTANEET”
-
         kunnia sankareille

Siellä he lepäävät - talvi- ja jatkosotien monet kaatuneet, joita ei voitu aikoinaan kuljettaa kotimaan siunattuihin multiin – kunniapaasien alla Karjalan metsissä. Turpeiden alle jääneinä he, joita ei koskaan löydetty.
   Sota-aika alkoi 30.11.1939 ja näin jälkikäteen ajatellen lyhyestä Moskovan rauhasta huolimatta loppui vasta aselepoon 4.9.1944. Aika ei ole vielä ehtinyt kuluttaa suomalaisten halua käydä entisillä kotiseuduilla ja alkuperäisillä taistelupaikoilla muistelemassa ja kunnioittamassa sotiemme sankareita, Suomen pelastajia.
   Elokuiselle 3-päiväiselle retkelle Viipurin ympäristön taistelupaikoille lähtivät myös Wiipurin arkistoyhdistyksen jäsenet ja ystävät, suuren bussin täydeltä.
   Everstiluutnantti evp. Ilmari Hakala on armeijan ja satojen opastehtävien koulima osaaja, todellinen sotilasasioiden tietopankki. Käyntikohteita löytyi paljon. Tutustuttiin niihin, joihin retkipäivät riittivät. Tässä mainintoja kuulluista ja nähdyistä… 

   Sinisin silmin talvisotaan

Kun neuvostojoukot 30.11. sotaa julistamatta ylittivät Suomen rajan, se tuli yllätyksenä useimmille. Sotaan ei haluttu uskoa ja alkupäivinä sinisilmäiset suomalaiset luottivat vielä kansainväliseen oikeuteen ja ihmisyyteen. Moni maksoi hyväuskoisuuden hengellään. Jotkut rajan asukeista jäivät vihollisen jalkoihin ehtimättä pelastautua.
   Matkalla Viipuriin Suomen rajan ylittämisen jälkeen ryhmä Hakala tutustui Harjuniemessä suomalaisten taisteluihin Viipurinlahdella sekä talvi- että jatkosodassa.
   ”Talvella 1940 neuvostojoukkojen onnistui ylittää paksun jään peittämä meri ja edetä yli Helsinki-Viipuri -tien”, kertoi Hakala tarkkaavaisille kuulijoilleen. Sitten hän luovutti puheenvuoron vaimolleen Leenalle, joka esitti Väinö Havaksen sodan viimeisenä yönä kirjoittaman runon ”Viimeinen komppania”. Avioparin valkoisista matkapaidoista oli luettavissa sanat: ”Emme ole unohtaneet”.    

    Kalvolan miehet

Retkeläiset kiipeilivät epätasaisessa maastossa luonnontilassa olevan metsän keskellä. Saavuttiin muistomerkille. Suuri puinen risti näkyi puiden välistä opastaen paikalle.
   Joulukuun 21. päivänä 1939 tuhosi tykin ammuksen täysosuma paikalla sijainneen JR 15:n 5.  komppanian III joukkueen korsun Summan Majajoen kaistalla.
   Korsussa oli 21 miestä, joista 19 paloi korsuunsa ja vain kaksi käytävässä ollutta pelastui haavoittuneina. Muutamaa päivää myöhemmin kaatuneet siunattiin samaiseen korsuhautaan, jonka raunioille pystytettiin siunaustilaisuutta varten koivupuinen risti. Jatkosodan aikana vainajien jäännökset siirrettiin kotiseurakuntiensa kirkkomaiden multiin.
   Nykyinen muistomerkin puuristi on kanta-hämäläisten sotaveteraanien toimesta pystytetty vuonna 1995. Sitä hoitaa Kalvolan Reserviupseerikerho, joka hankki paikalle muistokiven vuonna 2008.  

    Viipuri ja Summa – ”Viipurin portti”

Helmikuussa 1940 Viipuri joutui ennen kokemattoman ankaran pommituksen kohteeksi ja upea kaupunki alkoi tuhoutua kortteli korttelilta. Nyt vuosia myöhemmin ”venäläisessä Viipurissa” kuultiin Patterimäellä Hakalan selostamana kertaukset taisteluista, joita molemmissa sodissa käytiin kaupungin puolustamiseksi. Totuus ja propaganda eivät historian vuosina ole aina kohdanneet naapurimaan viestinnässä.

   Tätä päivää edusti käynti Viipurin linnassa ja siellä tutustumassa Suomi-saleihin, jotka jokaisen kaupungissa kävijän on suorastaan pakko nähdä. Ryhmällä oli ylimääräinen onni saada erikoisopastus, koska Suomi-salien syntymiseen voimakkaasti vaikuttanut Pertti Joenpolvi sattui olemaan paikalla työhaalareissaan; mies oli tullut Sorvalin hautausmaan urakkatöistä. Kyllä Pertti jaksaa!    

   Talvisodan lentopommitukset tekivät aikoinaan pahaa jälkeä. Eräs monista ikävistä tapahtumista oli Suomen Punaisen Ristin kenttäsairaalaan kohdistunut, Johanneksen pappila, joka tammikuun lopulla sai täysosuman. Vihollinen ei erotellut kohteita. Potilaista ja hoitajista kaksikymmentäneljä kuoli heti, monet myöhemmin vammoihinsa.
   ”Vihollinen aloitti yleishyökkäyksen koko Suomenlahden ja Vuoksen välisellä alueella. Hyökkäys torjuttiin kaikkialla muualla paitsi Lähteen lohkolla”, selitti Ilmari Hakala.
   Samoihin aikoihin Summan alue sai kokea ehkä suomalaisten raskaimman koettelemuksen talvisodan aikana. Vähäisillä joukoilla pyrittiin torjumaan puna-armeijan suurhyökkäys.
    Jo aikaisemmissa taisteluissa kuluneet ja väsyneet joukot joutuivat antamaan periksi ja Summasta luovuttiin. Sinne suunnattiin kyseisen taistelun loppuvaiheessa osasto nuoria, kokemattomia poikia ja niinpä vetäytyminen alkoi kohden ns. väliasemaa ja Viipurin liepeellä sijainnutta taka-asemaa.
   Summan veteraani Eino Koivisto kirjoitti aikoinaan Summan taisteluista ja tunnelmista runon ”Summan ilta”, jonka retkeläiset saivat kuulla Leena Hakalan esittämänä. Päivien aikana hän ilahdutti kuulijoitaan myös monilla muilla taistelurunoilla, jotka syvensivät hetkien tunnelmaa.  

    Molempien sotien Äyräpää

Äyräpäästä tuli talvisodassa kohtalon paikka siellä taistelleille eteläpohjalaisille, erityisesti nurmolaisille. Hakalan mukaan Äyräpää on yksi jatkosotamme tunnetuimmista taistelupaikoista. Siellä kenraali A-E Martolan komentaman 2. Divisioonan joukot pitivät puoliaan kahden viikon ajan ylivoimaisesta vihollisesta huolimatta. Vuoksen etelärannan sillanpääasemasta jouduttiin luopumaan ja taisteluja jatkettiin pohjoisrannalla Vuosalmella, jossa vihollisen hyökkäys lopullisesti torjuttiin.
  Retkeläiset seisoivat Vuoksen rannalla kukkeimman kesän hiljaisuudessa, ihanien maisemien ympäröimänä. Jokaisen oli vaikeata kuvitella sitä äänten kakofoniaa ja maatamme puolustaneiden sotilaiden kärsimysten määrää mitä samoilla paikoilla koettiin. Maisemien kauneus kertoo edelleen, että Suomi menetti aikoinaan parastaan. 

     Kunnia sankareille

  Tali-Ihantalan loistavat torjuntavoitot kesällä 1944 ovat jo legendaarisen hohdon saaneita taisteluita, eivätkä syyttä. Suurtaistelu käytiin varsin pienellä alueella vihollisjoukkojen ollessa kolminkertaiset suomalaisten 50 000 miehen joukkoa vastaan. Neuvostoliiton ilmavoimien, panssareiden ja tykistön ylivoima oli vieläkin suurempi.
   Voidaan arvella, että torjunnan onnistumiseen vaikutti hyvinkin paljon suomalaisten radiotiedustelun löytö ja onnistuminen. Se sieppasi heinäkuun 2. päivän iltana venäläisen sanoman, josta ilmeni venäläishyökkäyksen suunta, määrällinen suuruus ja ajankohta seuraavana yönä. 
   ”He olivat sankareita kaikki ja heistä eräs tunnetuimpia kenraalimajuri Einar Vihma”, selosti Hakala. ”Vihma kaatui Ihantalan etulinjassa saavutettuaan ensin joukkojensa kanssa kesän 1944 hienoimman torjuntavoiton”.
   Wiipurin arkistoyhdistys kunnioitti Ihantalan sankareita kukkalaittein. Kukat muistokivelle laskivat Jarmo Nurminen ja Marja-Liisa Riskilä, jonka puheen sisältö kuvasti arvostusta ja kunnioitusta taistelijoiden muistolle.
   Tunnettu sanonta ”armeija marssii vatsallaan” sopii myös retkeilijöille. Rouva Leena Hakala muonitti retkeilijät jokaisena päivänä taistelupaikoilla kenttämuonituksen periaattein: vanikkaa, liha-, makkara- ja hernesoppaa asiaan kuuluvin lisukkein. Paremmalta tuskin voisi ateriointi metsässä maistua! Ne ”tavalliset” ateriat nautittiin Viipurissa iltaisin hotellissa ja Pyöreässä tornissa.

     Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

---------------------------------------------------------------------------------------------

”Etsintäkuulutettu” Agricola 

    Suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isä, Turun piispa ja uskonpuhdistaja Mikael Agricola sai muistopatsaan koulukaupunkinsa Viipurin Linnankadun tuntumaan 21.6.1908. Patsaan veisti arvostettu taiteilija Emil Wikström. Patsas lepäsi jalustallaan rauhan vuodet kaunistamassa vireästi kasvavaa Karjalan pääkaupunkia aina talvisodan loppuun asti. Sitten se katosi. Mitä tapahtui?

Vuosi 1940

    Viipurissa oleskelleet vapaaehtoiset Pion P 3. sotilaat siirsivät Agricolan patsaan molemmat osat Linnankadulla olleelta jalustaltaan turvaan Tienhaaraan pioneerivarikolle (Pion Tp). Oli maaliskuun toinen päivä ja rintamalinja noin 15 km päässä kaupungin keskustasta itään ja etelään.
    Kun talvisota päättyi 13.3. ja Moskovan rauha tuli, oli tarkoitus kuljettaa patsas edelleen lännemmäksi Suomeen, mutta tästä toimenpiteestä ei ole löytynyt mitään raporttia.

1941 – 42

    Jatkosodan aikana, jolloin Viipuri oli vallattu takaisin, suomalaiset sotilaat etsivät Agricolan patsasta miinaharavilla majuri Reino Arimon antamien ohjeiden perusteella Tienhaaran alueelta sekä Viipuri-Lappeenranta tien varrella olevista paikoista. Keväällä -42 sitä etsittiin myös Viipuri-Imatra tien suunnalta, mutta yhtä laihoin tuloksin. Patsasta ei löydetty.

 Patsaat haluttiin takaisin

    Arkkitehti Juha Lankinen on Agricolan patsaan etsinnän - kuten monien muidenkin hankkeiden – puuhamies. Lankinen muistaa1980-luvulla keskustelleensa usein patsasasiasta. Vuonna 1987 viipurilainen arkkitehti Viktor Dmitriew kertoi hänelle ”virallisesti” viipurilaisia kiinnostavan Agricolan ja Väinämöisen patsaiden kohtalot.
    He halusivat saada ne jälleen Viipuriin, Väinämöisen Park Kalinin (Monrepos´n) puistoon ja Agricolan kaupungin keskustan katukuvaan. Myöhemmin venäläinen ilmoitti, ettei kumpaakaan patsaista löydy leningradilaisista museoista.
     Juha Lankinen kirjoitti vuonna -88 Karjala-lehteen artikkelin, jossa hän pyysi lähettämään mahdollisia tietoja kyseisistä patsaista. Hän saikin joukon erilaisia vihjeitä Agricolan patsaan mahdollisesta kohtalosta.
    Samana vuonna Lankinen otti yhteyttä kenr.luutn. evp. Reino Arimoon ja sai hänen ja insinööri Tauno Siltasen kesällä 1941 laatimien karttojen kopiot patsaan mahdollisesta piilopaikasta.

Hanke laajenee

Vuonna1989 Lankinen sai venäläisen TK-miehen  20.03.1940 Viipurissa ottaman valokuvan, josta ilmenee, että Agricolan patsas oli poistettu jalustaltaan.
    Syyskuussa aloitettiin Suomesta tuodun metallietsimen ja suomalaisten vapaaehtoisten voimin Tienhaaran alueen patsasetsinnät. Karjala-lehti julkaisi artikkelin 5.10. tästä etsinnästä.
    Lankinen, Kauko Saarentaus ja Reino Arimo yhdistivät tietonsa ja muodostivat työryhmän koordinoimaan patsaan jatkoetsintöjä. Lankinen mainitsee useista lehtiartikkeleista eri lehdissä, jolloin etsittiin koko Suomen alueelta henkilöitä, jotka tietäisivät jotakin.
     Yleisradio kiinnostui asiasta ja toimittaja Erkki Aalto ilmoitti huhtikuussa -90 Yleisradion olevan valmis yksinoikeudella kustantamaan seuraavia etsintätoimia Viipurissa.
     Kyseisen vuoden aikana etsintöjä jouduttiin siirtämään Neuvostoliiton lupakäsittelyjen takia, mutta syyskuussa hanke jatkui kolmen metallinetsijän avulla laajennetuilla alueilla. Toimet eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Operaatiosta tehtiin ohjelma, joka esitettiin TV-1:ssä, A-studion ohjelmassa 27. syyskuuta. Työryhmä Lankinen, Saarentaus, Arimo työskentelivät jatkuvasti patsaan löytämiseksi ja laajentaen asian julkisuutta.

1991 – 1993

Lokakuussa -91 Juha Lankinen neuvotteli Viipurissa sankarivainajien muistomerkistä. Samalla hän tiedusteli venäläisiltä, hyväksyisivätkö nämä ajatuksen, että Viipuri-Säätiö maksaisi tulevan muistomerkin kustannukset Mikael Agricolan pronssipatsaalla. Muistomerkki asennettaisiin samalle paikalle, jossa vapaussodan sankaripatsas eli Torkkelin puistoon (Park Lenina) puretun tuomiokirkon lähituntumaan. Asiaan suostuttiin ja patsaan uusi valanta päätettiin tehdä..
    Seuraavana vuonna Lankinen kävi useita neuvotteluja tarvittavien osapuolien kanssa kuten Emil Wikströmin säätiötä edustavan Kari Suomalaisen ja Turun Tuomiokirkkoseurakunnan tuomiorovasti Jukka Paarman kanssa. Seurakunta antoi luvan tehdä muotin Turun Tuomiokirkossa olevasta Agricolan patsaasta.
    Uusintavalanta tehtiin Herttoniemessä tammikuussa 1993. Torkkelin puistossa paljastettiin 16.6. sankarivainajien muistomerkki, jonka yhteydessä Viipuri-Säätiö luovutti Mikael Agricolan patsaan Viipurin kaupungille. Tapahtuman jälkeen patsas vietiin Viipurin kirjaston aulaan. Patsaan uudelleen pystyttämisestä on vuosien aikana tehty lukuisia epäonnistuneita suunnitelmia.
    Nyt vihdoin kuluvan kesäkuun 27. päivänä Mikael Agricola (1507-1557) saa muistomerkkinsä uuteen paikkaan. Se paljastetaan luterilaisen Pietari-Paavalin kirkon edustalla, suomalaisen kulttuurin suuren miehen arvoisessa paikassa.

 Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

------------------------------------------------------------------------------------------------

Marskin päivän kesäretki 

Suomen marsalkka vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi Louhisaaressa 4. päivänä kesäkuuta 1867. Wiipurin arkistoyhdistys (WAY) halusi kunnioittaa marskia lähtemällä kaksipäiväiselle kesäretkelle Helsingin marsalkan ratsastajapatsaan luota syntymäpäivän aamuna, ja tietysti suuntaamalla ensimmäiseksi auton kohti Askaisten pitäjän palatsiarkkitehtuuria edustavaa Louhisaaren kartanolinnaa. 

Mannerheimit vaikutusvaltaisia

Louhisaaren upean museolinnan historia ulottuu 1400-luvun puoliväliin. Omistajia on ollut useita, kuuluisimpia Flemingit, joiden valtakausi ylsi yli kolmen vuosisadan. Nykyisen ylhäisaatelin asumakartanon rakennutti Klaus Flemingin poika Herman Fleming 1655.
Mannerheimien
aika Louhisaaressa alkoi Suomeen 1783 siirtyneen majurin ja kreivilliseen säätyyn korotetun Carl Eric M:n ansiosta. Hänen osallistumisensa Anjalan liittoon ja vaikutuksensa   
Suomen autonomisen aseman varmistamisessa olivat moninaisia. Hän toimi myös Turun ja Porin läänin maaherrana.
    Edellisen poika kreivi Carl Gustaf M. toimi mm. Viipurin hovioikeuden presidenttinä ja maaherrana. Hän saavutti maailmanmainetta hyönteistieteilijänä.
    Hänen poikansa, Suomen marsalkan isä, oli liikemiehenä toiminut kreivi Carl Robert M.  Hän omisti Louhisaaren vuoteen 1881 asti, jolloin hän joutui taloudellisten vaikeuksiensa tähden myymään kartanolinnan, jätti perheensä ja muutti pois Suomesta.
    Suomen marsalkka, vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim
syntyi perheensä seitsenpäisen lapsilauman kolmantena ja sai elämänsä alkuvuodet viettää ylellisen uhkeassa ympäristössä vielä ehjän perheen ja suuren palveluskunnan keskellä. Kerrottiin tosin, että perheen elämä oli jäykkää ja käytös arvokkaan ylhäistä, jossa pilailua ja leikinlaskua ei ymmärretty. Tätä vastaan oikuttelevana pidetty, eloisa ja uhkarohkea pieni Gustaf välillä kapinoi rajusti.
    Louhisaaren museolinna on ainutlaatuinen, kokemisen arvoinen mahtava kohde lukuisine huoneineen ja saleineen. Sen ja ympäröimän puiston parissa matkailija viihtyy pitkään. 

Aateluus erottui ja velvoitti

Kaunis Askaisten kivikirkko valmistui 1653. Sen rakennutti silloinen Louhisaaren omistaja, kenraalikuvernööri Herman Klaunpoika Fleming. Kirkon lähellä sijaitsee nykyisin viimeisten sotiemme muistona Marskin ritareiden 191 muistokiveä.
    Kirkon hautausmaalla on Mannerheim-suvun hautakappeli vuodelta 1823. Suvun jäseniä on sinne haudattu 11 henkeä. Marski luuli myös päätyvänsä sinne, mutta sai kuitenkin arvoisensa kunniapaikan Helsingistä Hietaniemen hautausmaalta.
    Herrasväen kirkkotavat poikkesivat aikoinaan ratkaisevasti muusta kansasta: Kun Louhisaaren herra lähti kohti kirkkoa pitkää kartanon kujaa vaunuillaan ajaen, soitettiin hänelle koko matkan ajan kirkonkelloja. Kukaan ei saanut mennä kirkkoon ennen kuin herrasväki oli siirtynyt omille penkeilleen kuorissa oleville, pilareille nostetuille parville.
     Kartanotilan mahtavalla herralla oli paljon etuoikeuksia mutta myös velvoitteita. Tilalla tarvittiin työväkeä jopa sadoittain erilaisissa ammattitaitoa vaativissa tehtävissä ja heistä tuli pitää huolta.

 Aleksanteri I vierailulla Turussa

Kuluvan vuoden lokakuuhun asti Turussa kävijöillä on mahdollisuus tutustua Turun linnassa esillä olevaan hurmurihallitsijan Aleksanteri I elämää kuvaavaan näyttelyyn.
    Näyttely kertoo Suomen sodasta ja Aleksanterista valloittajana ja Suomen suuriruhtinaskunnan hallitsijana unohtamatta maapäivämatkaa Porvooseen ja tutustumista Turkuun, uusien venäläisten symbolien – kaksipäisten kotkien – ilmaantumisesta katukuvaan.
    Paitsi kyseinen mielenkiintoinen Aleksanteri-näyttely on Turun linna kokonaisuudessaan näkemisen arvoinen mahtava retkikohde.
    Jyhkeä Turun linna on eräs huomattavimmista Suomen keskiaikaisista valtakunnanlinnoista, jolla on ollut suuri merkitys Ruotsin ja Pohjoismaiden historiassa. Vain monia taisteluita kokenut  Viipurin linna ”idän lukkona” on aikoinaan kyennyt kilpailemaan tärkeydessä sen kanssa. Kunnostettuja saleja voi nykyisin vuokrata esim. juhlatiloiksi.
 
Liekeiltä säästynyt

    Turun Luostarimäen käsityöläismuseo on ainutlaatuinen nähtävyysalue, jonka alkuperäispaikoillaan säilyneet puiset torpat sisustuksineen ja työkaluineen kertovat vuosisatojen rakennusperinteestä ja parin vuosisadan takaisista käsityöläisammateista.
    Turun palossa vuonna 1827 tuhoutui kolme neljäsosaa kaupungin rakennuksista. Onneksi palon jälkeen purku-uhan alle joutunut Luostarimäki säästyi ja on entisöity paloa edeltäneeseen asuunsa. Taloudellisesti heikossa asemassa olevat käsityöläiset, kuten suutarit, sepät, satulamaakarit, tynnyrintekijät, leipurit ja ompelijat, muuttivat aikoinaan usein Luostarimäen halpoihin taloihin ja heidän elämäänsä on nykyisin mahdollisuus tutustua..

 Vienankarjalaisessa pirtissä

    Ruissalon alue tunnetaan komeiden tammien täyttämistä lehtometsistään, pitsihuviloistaan ja esim. Honkapirtistä, jonne matkalaiset suuntasivat lounaalle nauttimaan hyvin haudutetusta hernerokasta ja suurista, mainioista pannukakkupaloista.
    Honkapirtti on mahtava vienankarjalaistyylinen hirsirakennus, joka rakennettiin jatkosodan aikana vuosina 1942-1943 Valkojärven Hukariin, Uhtuan länsipuolelle. Rakentajina olivat korpisoturirykmentti JR 14:n miehet, jotka asemasodan aikana olivat Uhtuan varmistuslinjalla. Rykmentti koostui pääasiassa Turun ja sen lähikuntien miehistä.
    Huoli kaatuneiden omaisista ja haavoittuneiden tulevaisuudesta sysäsi liikkeelle ajatuksen Honkapirtin rakentamisesta. Valmis pirtti siirrettiin kotiseudulle Turkuun ja pystytettiin 1944. Tarkoitus oli tehdä siitä tukikeskus JR 14 Aseveljet ry:lle, joka kanavoisi apua tarvitseville.
    Nykyisin Honkapirtti toimii Turun kaupungin omistamana kansalaisten luontoretkien levähdyspaikkana.

Käyntikohteista ”runsaudenpula”

    Suomen lounaisalueet tarjoavat monia yllätyksellisiä kohteita, joita eivät kaikki tunne. Kannattaa ehkä lukea matkailuesitteitä. WAY mahdutti retkeensä edellisten kohteiden lisäksi mm. Aboa Vetus & Ars Nova arkeologis-historiallisen ja nykytaiteen museon. Aidot Turun keskiaikaiset rauniot, luostarikorttelin talot ja kujat maan alla tekevät vaikutuksen.

Paluumatkalla retkeläiset poikkesivat Turku-Helsinki –moottoritieltä mm. Salon lähellä sijaitsevaan, jo 1400-luvulla mainittuun Wiurilan kartanoon tutustumaan sen hevosvaunumuseoon, ravintolaan, golfmaisemiin ja mahtaviin entisiin talousrakennuksiin, joiden suunnittelijana on ollut peräti valtionarkkitehti C.L. Engel. Sellaista navettaa ei muualta Suomesta löydy! 

Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Talvisodan evakkomatkat traumaattinen kokemus:
pelkoa, kylmää ja nälkää
 

Wiipurin arkistoyhdistyksen kevätkokouksessa Helsingin Karjalatalolla 25.4. kuultiin esitelmä aiheesta Karjalaisten kokemus ensimmäisestä evakkomatkasta toisen maailmansodan aikana.
     Kuluvan vuoden tammikuussa valmistunut tutkimus pohjautui Liisa Ahokkaan Turun yliopiston Historian laitoksella tekemään pro gradu -tutkielmaan.
Ahokkaan näkökulmana olivat tähän asti lähes huomiotta jääneet, evakkojen subjektiiviset kokemukset sodan keskellä sekä se, miten niitä muistellaan ja mitä niistä kerrotaan. Lähteenä tutkija käytti Karjalaisten heimoseura ry:n vuosina 1951 – 1952 järjestämän muistitietokeruun kirjoituksia, jotka ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry:n säilyttämiä.
     Evakkomatkaa edelsivät lähdön aavistelut syksyllä 1939 ja monet siirtyivät turvaan sisämaahan ja läntiseen Suomeen jo ennen sodan alkua.  Kun pakollinen lähdön hetki tuli, se tuntui tyrmistyttävän traumaattiselta järkytykseltä.
     Valtaosa karjalaisväestöstä pysyi paikoillaan lähes ”viimeiseen asti”, sillä asiaa ei olisi haluttu millään uskoa todeksi. Joillekin lähtö muodostui suin päin syöksyksi pakoon, kun vihollinen ehti tulla miltei näköetäisyydelle.
     Piti luopua koko tutusta elämästä: työstä, naapureista, yhteisöstä ja omasta asemasta. Esimerkiksi maanviljelijä, joita lähtijöistä oli eniten, muuttui yhtäkkiä muiden avun varassa olevaksi matkalaiseksi tietämättä edes kulkunsa päämäärää.
     Ensimmäistä evakkomatkaa voi kuvata myös sana ”avuttomuus”, olivathan järjestelyt poliitikoille ja virkamiehille yllätyksellisen uutta. Jatkosodan aikana jo tiedettiin mistä on kysymys, jos kohta sekin taival oli väestölle yhtä järkyttävää ja kokemukset kovia. 

Nälkäisenä hyytävissä olosuhteissa

Karjalaisten evakkojen kokemusten ja muistojen kirjosta on löydettävissä yhteisiä keskeisiksi muodostuneita piirteitä. Erilaisista taustoista ja kotipaikkakunnasta huolimatta kertomukset ensimmäisestä evakkomatkasta ovat yllättävän yhteneviä nimenomaan kokemuksen tasolla.
     Matka Karjalasta sijoituspaikkakunnalle taittui useimmiten junalla tai hevoskyydillä, mutta myös jalkaisin kulkijat ja vähälukuiset autot täyttivät maantiet.
     Talvi 1939 – 1940 oli hyytävän kylmä kovine pakkasineen. Kaikille rautateitse matkustaville ei riittänyt henkilövaunuja vaan heidän tuli matkustaa tavaravaunuissa, joissa olosuhteet olivat jäätäviä ja ahtaudessaan surkeita. Lisäksi jokaisella eivät eväsasiat olleet kunnossa: matkalla nähtiin nälkää, sillä huolto ei vielä pelannut toivotulla tavalla.
     Lotta- ja Martta -järjestöt hoitivat kuntien apuna evakkojen muonitusta ja muuta huoltoa asemilla, kouluilla tai vastaavissa rakennuksissa. Elintarvikepula ja suuret ihmisjoukot rajoittivat ruokintaa monin tavoin, joten matkalaiset saivat usein vain maitoa, leipää ja voita.
     Hevoskyydillä matkustavat olivat pakkasen armoilla vailla suojaa. Matkanteko oli kovaa myös karjalle: lehmille, lampaille. Ihmisten piti pukea ylleen kaikki lämmin mitä kotoa oli löytynyt. Jotkut upottivat lapsensa karjanrehukärryihin kuivien heinien sekaan, jotta näillä olisi lämpimämpi. Talvinen pako pitkienkin matkojen taa ehti aiheuttaa monille paleltumia ja elinikäisiä sairauksia.
     Väsymyksestä ja rasituksesta huolimatta matkaa oli jatkettava, kunnes löytyi katto pään päälle. Tienvarsitalot olivat tupaten täynnä ja usein majapaikan löytäminen edes yhdeksi yöksi oli vaikeata, sillä kaikissa taloissa isäntäväki ei halunnut ottaa kulkijoita vastaan.
     Eräs seitsemäntoistavuotias muistelijatyttö kertoi paljaalla lattialla nukutun yön jälkeen kokemuksestaan:

     ”Siinä ilman aamupesua ja kahvia kylmään pakkasaamuun, paleli ja väsytti. Jäsenet olivat niin kipeät ja jäykät, ettei tuntunut eteenpäin pääsevän. Mentävä oli, mikään ei auttanut. Kävellen vain jatkoimme matkaa päivän toisensa perästä.”     

Ilmahälytykset

Suurinta pelkoa niin rautateillä kuin maanteilläkin matkustaville aiheuttivat ilmahälytykset ja pommitukset. Koska asemia, junia ja rautateitä pommitettiin tiuhaan, junamatkustajat muistelivat kokeneensa tiellä liikkuneita enemmän pelkoa.
     Heidän mahdollisuutensa ennakoida tilanteita tai suojautua olivat rajallisemmat. Ruuhka ja sekamelska sekä niistä aiheutuneet perheenjäsenistä eksymiset jäivät muistelijoiden mieleen. Maanteillä kulkijat pyrkivät suojautumaan metsän ja puiden katveeseen, sillä metsiä riitti runsaasti myös teiden varsilla.
     Ilmahälytyksen ja pommituksen alkaessa junalla matkustavien tuli usein junan pysähtyessä syöksyä ulos lumihankeen turvaa etsimään. Tosin rautatievaunun seinät saattoivat myös suojata sirpalevahingoilta. 

Paluu kotiin

Talvisodan loputtua ja jatkosodan sytyttyä kesällä 1941 suurin osa karjalaisista halusi palata kotiin heti, kun se tuli mahdolliseksi. Tutkimuksen kohteista lähes kaikki kuuluivat tähän ryhmään. Kodilla on evakkokertomuksissa hyvin keskeinen sija: sieltä lähdetään, sitä kaivataan ja sinne palataan. Useimmat muistelijoista olivat odottaneet takaisin Karjalaan pääsyä hartaasti ja paluumatkalle lähdettiin innostunein mielin.
     Useimmille perille pääsy muodostui kuitenkin pettymykseksi, sillä sota ja neuvostoaika olivat aiheuttaneet monenlaisia muutoksia maisemissa ja rakennuksissa. Usein palaajia odotti vain entisen kotitalon säilynyt kivijalka. Kuitenkin palaajien riemu oli suuri ja mieli toivorikas. Paikkojen siivoaminen ja jälleenrakennus alkoi välittömästi. 

Apurahan jako

Wiipurin arkistoyhdistyksen kevätkokouksessa käsiteltiin ensiksi sääntömääräiset asiat.

     Yhdistys luovutti vuoden 2009 apurahan maisteri Katri Issakaiselle tohtorin väitöskirjatyön tekemiseksi. Hän sai WAY:ltä ensimmäisen apurahan jo vuonna 2007. Apurahan saaja kertoi kiitospuheessaan lähtevänsä tulevana kesänä Viipuriin kaivauksille. Joensuulainen Katri Issakainen käsitteli pro gradu -työssään aikoinaan käsityöläisten, kuten savikäsityötaitajien, ja alemman porvariston elämää Viipurissa 1500 – 1600-luvuilla.
     Liisa Ahokas luovutti pro gradutyönsä yhdistyksen puheenjohtajan Jorma Muurisen välityksellä yhdistyksen omistukseen sekä kiitti saamastaan tuesta.
     Lisäviihdykkeeksi WAY:n kevätkokoukseen osallistuneet saivat kuunnella Viipurin soitannollisen kerhon tasokkaita musiikkiesityksiä ja nauttia rahkapiirakkakahvit.

 Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

------------------------------------------------------------------------------------------------



”Nobel”, 1600-luvun Wiipuri ja Kiehinä
valloittivat kuulijat syystapahtumassa
 

Wiipurin arkistoyhdistys piti syyskokouksen 13.12.08 totuttuun tapaan Helsingin Karjalatalon Wiipuri-salissa.  

     ”Olemme kaikki ylpeitä presidentti Ahtisaarelle juuri äsken luovutetusta Nobel -palkinnosta ja iloitsemme siitä muiden suomalaisten tavoin. Eräänlainen ”Nobel” on myös WAY:llä, tuemmehan me joka vuosi stipendilahjoituksin nuoria opiskelijoita, joiden tutkimuksen kohteena on historiallinen Viipuri…” yhdistyksen puheenjohtaja Jorma Muurinen mainitsi kokouksen  avauspuheenvuorossa.  

     WAY:n stipendiaatille Katri Issakaiselle Joensuun yliopistosta oli tarkoitus ojentaa stipendi tässä tilaisuudessa, mutta liikenneonnettomuus esti hänen saapumisensa paikalle. Syvästi pahoitellen läsnäolijat lähettivät lämpimät ajatuksensa ja tervehtymisen toivotukset potilaalle. Katri on luvannut saapua ensi kevään 24.4. kokoukseen.

     Kokous valitsi WAY:n hallituksen uudeksi jäseneksi Maila Erkamon, joka tulee täyttämään hallitustyöskentelystä pois jääneen Lauri Kapasen paikan. Kapanen on työskennellyt pitkään hallituksessa sekä myös yhdistyksen ansioituneena puheenjohtajana.

     Kansanmusiikki-lauluryhmä KIEHINÄ kymmenen nuoren naisen ryhmänä viihdytti  pirteän osaavasti laulamalla mm. Keitäpä kultani kahvia ja tuo sitä ämpärillä… sekä Kantelettaren suomalaisin sanoin morfalaisen häälaulun. Ryhmän johtaja Veera Voima johdatti kokousväen myös polskan ja piiritanssin kuvioihin, jotka toivat jouluiseen kokoukseen varsin villiintyneen hilpeän tunnelman. 

Viipurin kaupungin käsityöläiset 1600-luvulla
”Kuka oli käsityöläinen?”

WAY:n stipendiaatti ja tilaisuuden esitelmöitsijä Niina Vaartio Turun yliopistosta selosti laajasti käsityöläisammattiin liittyviä tietoja kertoessaan valmistuneesta pro gradu -työstään 1600-luvun viipurilaisista ja heidän ammateistaan.

     Menneinä vuosisatoina valtiovallan säädökset säätelivät tarkasti käsityön luonnetta ja sen harjoittamista. Käsityöläiseksi laskettiin lain kirjaimessa nahkurien, kankurien, pistooliseppien ja muiden lisäksi myös teurastajat ja leipurit. Sen sijaan esimerkiksi salpietarin valmistusta tai tiilenlyöntiä ei yleensä laskettu käsityöksi, vaikka se sinänsä siltä saattaisi tuntua.

     Käsityöammatti oli kyseisellä aikakaudella porvariselinkeino, jota porvarioikeudet sekä velvollisuudet saanut henkilö harjoitti kaupungissa. Käsityö oli virallisesti nimenomaan kaupunkien elinkeino ja sitä harjoittavat vartioivat oikeuksiaan mustasukkaisesti; ammattikuntien puitteissa määriteltiin ammatti-identiteetti, perinteet ja käytöstavat.

     Laissa oli poikkeuksia. Käsitöitä tekivät ja sillä leipäänsä ansaitsivat mm. sotilaat, jotka saivat harjoittaa palveluksessa ollessaankin käsityöammattiaan, jos heillä sellainen oli. Aatelilla saattoi olla koko joukko omia käsityöammattilaisiaan kartanoissaan tai mukanaan, kun he liikkuivat matkoillaan seurueineen; samoin kirkolla tai yliopistolla oli oikeus tiettyjen käsityöläisten pitämiseen.

     Suurten kaupunkien – kuten Viipurin – kauppa-alueet olivat valtavia ja suhteet maaseudulle ammattilaisten rekrytoinnista raaka-aineiden hankintaan tiiviitä.

     Maaseudulla oli jatkuva tarve peruspalveluita tuottaville käsityöläisille, kuten sepille, suutareille ja räätäleille. Tiettynä sivuelinkeinona maalaisilla oli vanha oikeus harjoittaa käsityötä ja maaseudulla olikin oma käsityökulttuurinsa. Niina Vaartion mukaan ilmeni kaupunkien porvarien ja maalaiskäsityöläisten välillä kuitenkin jännitteitä yhteistyöstä huolimatta. Yleensä oli niin, että mitä kauemmaksi maaseudulle Viipurista mentiin, sen takapajuisempaa oli elo maaseudulla.  

Linnan varjosta kukoistukseen

Viipurin kaupunki eli 1600 –luvulle asti linnan varjossa ja sen suojassa; aluksi muurien sisäpuolella ja levittäytyen vähitellen linnansaarelle ja siitä Viipurin niemelle. Valtakunnan rajan siirryttyä vuonna 1617 itään ja etelään, alkoi Viipurin nousukausi. Kukoistusta kesti koko vuosisadan eikä muista Itä-Suomen kaupungeista ollut Viipurille vastusta. Asukkaita kaupungissa oli noin 4000, joista alle puolet käsityöläisiä. Viipurin käsityöläiset edustivat noin 40 eri käsityöalaa, yhtä paljon oli ainoastaan Turussa.

     Käsityötä tekivät veroluetteloiden mukaan esimerkiksi  kannun- ja savenvalajat, tynnyrintekijät, puusepät, turkkurit, räätälit, kattilasepät, ämpärintekijät, tervanpolttajat, ruudintekijät, myllärit, leipurit, värjärit, lasimestarit ja satulantekijät (herroille nahkaisia, rahvaalle puisia). Ase-, kulta- ja kellosepät olivat arvostettuja ja ammattikuntansa huipulla. Monista käsityöläisistä huolimatta hienoin työ joko teetettiin ulkomailla tai sitä tuotiin maahan.

      ”Käsityöläiset edustivat kaikkialla useimmiten porvariston vähävaraisempaa osaa, mutta joskus joku heistä nousi rikkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi”, mainitsi Niina Vaartio tutkimuksestaan. Ulkomaan kauppaa harjoittavia valtaporvareita ei pienemmissä kaupungeista yleensä löytynyt montaa. Viipurissa tiedetään jo vuonna 1639 olleen noin 40 valtaporvaria ja paria vuosikymmentä myöhemmin käsityöläisiä ainakin 158.

 

Ammattikunnat ja ”patustelijat”

Ammattikunnan tehtävänä oli tiedottaa jäsenilleen uusista määräyksistä ja valvoa heidän etuaan muun muassa avustamalla köyhiä mestarien leskiä. Vaikka mukana oli taloudellinen ajattelu, ammattikuntien merkitys oli enemmän sosiaalinen. Ne kokoontuivat oltermanninsa johdolla nelisen kertaa vuodessa. Kokoukset olivat arvokkaita tilaisuuksia, joissa edettiin tietyn kaavan mukaisesti, eikä niistä sakon uhalla saanut olla pois. 

     Viipurin ammattikunnista etenkään 1600 -luvun osalta ei tiedetä paljon. Vain muutaman ammattikunnan arkistoja on säilynyt. Viipurin ensimmäinen ammattikunta oli1620 -luvulla perustettu räätäliammattikunta. Jäsenet olivat suureksi osaksi saksalaisia. Kultaseppien arvokkain ammattikunta toimi vuonna 1632 Turussa, ja siihen kuuluivat Suomen muidenkin kaupunkien mestarit Viipurin ammattikunnan perustamiseen saakka 1695, jolloin sen oltermannina toimi Daniel Törnqvist.  

     Viipurissa jahdattiin usein kaupungissa toimivia laittomia nurkkamestareita, ”patustelijoita”, jotka eivät maksaneet porvarismaksujaan. Partiot kiersivät kirjaimellisesti talosta taloon ja tiedustelivat syyllisiä. Nurkkamestarit pyrittiin karkottamaan kaupungista.

 

Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

 
----------------------------------------------------------------------------------------------

Retkikohteiden ”Venäjä – Venäjä – Venäjä” 

Ei ole kulunut montaa vuotta ajoista, jolloin suomalaiset julistivat boikottiin Viipurin matkailun. Kaupungissa oli tullut tavaksi vapauttaa ryöstämällä sinne saapunut matkailija rahoistaan. Monet vanhat viipurilaiset, jotka olivat tutustumassa uudelleen entiseen kotikaupunkiinsa, joutuivat paikallisten venäläisten sakilaisjoukkojen uhreiksi.

    Viipurin matkat tyrehtyivät huomattavasti ja aiheuttivat jo vuoden aikana kaupungin kauppiaskunnalle suurta vahinkoa vähentyneinä tuloina. Suomalaisten kannalta asia kuitenkin kannatti, sillä sikäläiset viranomaiset tarttuivat vihdoin varkaita niskavilloista ja puhdistivat kaupungin turisteja piirittäneistä rikollisista. Viime aikoina Viipurissa onkin ollut varsin turvallista matkustella ilman pelkoa ryöstetyksi tulemisesta. 

Retkiongelmia Pietarissa

 Wiipurin arkistoyhdistyksen kuluneena kesänä tekemällä retkellä Pietariin ei ollut kysymys lompakkovarkauksista. Sen sijaan useasta muusta matkaviihtyvyyteen vaikuttavasta yksityiskohdasta.  Ikävä todeta että vielä on paranneltavaa venäläisessä luotettavuudessa suomalaisturisteihin nähden. Vanha neuvostoajan ”hälläväliä” -mentaliteetti vaikuttanee yhä länsimaisen demokratian poluilla hieman horjahdellen eteneviin matkatoimistovirkailijoihin.

   Ohjelma suunniteltiin huolellisesti hyvissä ajoin ja useaan kertaan tarkistaen yhdessä Helsingissä toimivan venäläis-suomalaisen matkatoimiston kanssa: hyvä keskustahotelli, kiertoajeluja, Mannerheim-näyttely, Pietarhoviin kantosiipialuksella kanavia pitkin kulkien, Jusupovin palatsi jännittävine Rasputin-huoneineen, kansantanssiesitykset Nikolain palatsissa jne.

 Laadittiin matkalaisille oikein paperiset ohjelmat aikatauluineen, joista sitten olisi mukava matkan aikana seurata missä milloinkin mennään. Mainiota! 

   Reilut kolmekymmentä innostunutta lähti seikkailuun kohti keisarivallan luomaa upeata palatsikaupunkia uskoa täynnä, silmät luottavaisuutta säihkyen.

   Hotelli oli hyvä. Tosin se ei ollut keskustassa eikä sama johon alkujaan piti päästä. Nimi oli vaihtunut uusiksi jo pari kertaa, koska ”oli ollut ylibuukkausta”.

   Mannerheim-näyttely oli mielenkiintoinen ja katsomisen arvoinen. Tosin se tehtiin eri päivänä kuin sovitussa ohjelmassa. Syytä ei ilmoitettu.

   Tulopäivänä oli tarkoitus syödä hotelliravintolassa. Ei syöty, sillä hotellihan oli vaihtunut eikä se enää sopinut. Nälkäiseksi ei toki jääty – syötiin muualla. Etukäteen sovitut ”eksoottiset” ravintolat vaihtuivat muutenkin uusiksi ja miljööltään tavanomaisiksi. Syytä ei ilmoitettu.

   Matkan pääkohteeksi oli varattu loistelias Pietarhovin palatsialue, jonne piti lähteä kaupungista kanaaleja pitkin kantosiipialuksella. Tätä retkeä jokainen odotti eniten. Ei lähdetty kantosiipialuksella. Venäläisen oppaan puolustelut ja kertomat syyt olivat lähinnä törkeitä.

”Huomenna on myrskyisää (oli tyyntä ja kaunista), esimieheni sanoi, että etusija annettiin suuremmalle ryhmälle…” Uskomatonta! Pietarhovi toki nähtiin ja WAY:n väki vietti hienon päivän upeissa maisemissa ja suuren palatsin ihmeisiin tutustuen, mutta matkustaen tuntitolkulla mennen tullen bussilla.

   Jusupovin hienossa palatsissa riittää katsottavaa ja kuultavaa. Siellä on mm. ”Rasputinin huone”, jonka näkemistä myös odotettiin etukäteen. Eipä sitä nähty. ”Olisi pitänyt varata etukäteen”, sanoi sikäläinen opas. Suomessa asia oli sovittu ja museo kaikkine huoneineen varattu.

   Retki eteni iloisesti ohjelmasta toiseen ja päästiin lähtöpäivään, jolloin alkoi tapahtua kummia: ”Eilen bussi oli myöhässä tunnin. Tästä johtuen esimieheni vaatii jokaiselta matkalaiselta  xx-summan edestä euroja korvaukseksi”, ilmoitti venäläisopas matkalaisille bussissa.  Suomalaisen matkanjohtajan verenpaine alkoi tässä vaiheessa kohota ennätyslukemiin ja riidasta paikallisoppaan kanssa ei voinut välttyä. Tietenkään vaatimukseen ei suostuttu eikä maksettu ruplaakaan euroista puhumattakaan, koska kaikki oli sovittu ja maksettu jo etukäteen.

   Kun oppaan yritys rahastaa epäonnistui, hän keksi seuraavaa: ”Bussi vie teidät lounasravintolaan ja lähtee heti pois. Saatte itse kävellä sieltä matkalaukkuinenne Pietarin Suomen rautatieasemalle. Matkalaisten pääasiallinen ikä oli + - 70 vuotta, joten arvata saattaa, saiko ehdotus kannatusta.

     Lopulta matkanjohtaja onnistui neuvottelemaan ratkaisun viedä matkalaukut autolla  rautatieasemalle säilytykseen. Sekin asia  kesti ”venäläishenkisesti” mahdollisimman monimutkaisesti reilun tunnin, jonka aikana matkalaisia seisotettiin aseman aulassa. Kustannukset maksoi tässä vaiheessa WAY, myöhemmin matkatoimisto korvasi ylimääräiset kulut.

   Kaikesta huolimatta näimme kaiken mitä pitikin ja hauskaa oli. Pietarilaisten toiminta vaati kuitenkin meiltä suomalaisilta pinnan venymistä ja huumorintajua ymmärtää erilaisuutta. Missään tapauksessa meidän ei tule hyväksyä nyt esitetyn kaltaisia tilanteita. Naapurimaan matkatoimistoalan on pystyttävä kohottamaan tasoaan, mikäli eivät halua suomalaisturistien määrän vähenevän. Asioiden tulee sujua ja rahoille saada katetta! 

Anneli Vuorikoski

-kesäretken matkanjohtaja 

Artikkelivalikkoon
----------------------------------------------------------------------------------------------

 

PIIKOJA JA PUOTIPUKSUJA
- sosiaalinen asema sukupuolta tärkeämpi
1820- ja 1830 –lukujen Viipurissa 

Historian tutkimuksen kannalta varsinkin naisten tekemän työn tutkimus on ollut vielä vähäistä. Siksipä Wiipurin arkistoyhdistyksen sääntömääräisen kevätkokouksen yhteydessä 12.4. pidetty esitelmä pro gradu –tutkielmasta herätti ansaittua mielenkiintoa, sisälsihän se tietoa vanhan Viipurin työoloista. Esitelmän piti WAY:n edellisen vuoden stipendiaatti Ulla Ijäs Tampereen yliopistosta.
Lisäksi tilaisuudessa jaettiin Marja Artisalon lahjoituksesta vuoden 2008 WAY-stipendi  Turun yliopistossa pro gradua tekevälle Liisa Ahokkaalle. 

Sosiaalinen tausta ratkaisi

Nykytutkimuksen valossa viipurilaisnaisia 1820-1830 ei voida pitää yhtenä homogeenisena sorrettujen ryhmänä. Sukupuoli ei ollut määräävin tekijä, joka erotti naisten ja miesten kokemukset. Yhteiskunnan ja perheiden sisäiset rakenteet määrittivät työnjaon ja koulutuksen mahdollisuudet. Viipuri ei ollut homogeeninen kaupunki. Useat väestö-, uskonto- ja kieliryhmät erilaisine tapoineen ja perinteineen muodostivat kaupunkiväestön, jossa työ jakaantui yhteiskunnallisen ja sosiaalisen aseman mukaisesti, ei sukupuolen perusteella.

Esimerkiksi Marie Hackmanilla ja muilla ylimmän porvariston naisilla oli moninkertaiset mahdollisuudet turvata elantonsa kuin aviotonta syntyperää olevalla palkollisella tai yleensä vaatimattoman perheen lapsella, puhumattakaan maaorjista ja näiden lapsista.

Sukupuolittunut työnjako noudatteli käytäntöjä, jotka vallitsivat suuressa osin muuta Eurooppaa. Ennen teollistumisen ajan alkamista naisille olivat sallittuja kodin piirissä tapahtuvat työt, jotka eivät kuuluneet aviomiehen porvariskirjalla etuoikeutettuun ansion hankintaan. Naisten työt keskittyivät täten tehtäviin, joita ammattikuntalaitos ja porvaristo (miehet) eivät katsoneet itselleen merkittäviksi.  

Viipurissa eli muun väestön lisäksi vaihtelevan suuruinen, henkikirjoissa näkymätön joukko sotilaita ja merimiehiä. Miesten suuri määrä kaupungissa aiheutti sen, että he kilpailivat keskenään töistä, joita tekemään muualla kelpuutettiin vain naisia. Esimerkiksi leivän myynti oli tällainen toimi. Naiset vaatettivat ja ruokkivat, uurastivat miehiä pienemmällä palkalla pakareissa, ryytimailla ja tuvissa leipoen, kitkien ja siivoten. 

Piiat ja rengit
Näin ilmoitettiin vuoden 1838 Sanan Saattaja Wiipurista –lehdessä:

”Yhden howin hallituksen, Kartanon ja Karjan peränkatsomuksen toimituksiin woipi hywän tilan saada yksi elähtänyt nais ihminen, joka hywin warustettu attestateilla tai muilla hywillä kirjoilla niin hywin asian ymmärryksen kuin soweliaan käydöksen ylitse. Likemmän tiedon tästä palweluksesta saapi joka itsensä kohta ilmoittaa Herran Cederwallerin Kirjapainossa”. 

Porvareiden perheissä talous- ja muihin tarvittaviin töihin palkattiin suvun ulkopuolista työvoimaa. Palvelukseen pestautuminen oli usein väliaikainen ajanjakso ennen oman perheen perustamista. Palkollisina omaa yhteiskuntaluokkaansa ylempien kotitaloudessa valmisti nuoret miehet ja naiset samalla mahdollisen tulevan oman kodin askareisiin. Rikkaampien porvareiden perheissä he oppivat ”kyökkiruotsia tai -saksaa tai -venäjää”, hygieniaa ja taloudenhoitoa. Hoitaessaan isäntäväen asioita palvelusväki oppi käsittelemään rahaa ja ”paremmistaan” esimerkkiä ottamalla sivistymäänkin.

Piika oli yleisin ”ammattinimike”, joka naisella saattoi olla. Miehet eivät tarvinneet laillista suojelua, mutta naimattomien naisten oli välttämätöntä sellainen hankkia välttääkseen passituksen kehruuhuoneelle. Naispuoliset palkolliset tekivät usein samoja töitä kuin emäntänsäkin.

Renkien ja isännän välillä oli suurempi ero. Isäntä – kauppias, käsityöläinen tai virkamies – ei voinut pyytää renkiä auttamaan, sillä hänen työnsä vaati ammattitaitoa, jota rengillä tuskin oli. Naisten työt eivät yleensä vaatineet tällaista virallisesti säädettyä ammattitaitoa, mutta niissä ratkaisivat yksilön omat kyvyt. Ahkera ja taitava piika saattoi yletä ison talon taloudenhoitajaksi, jopa Pietariin asti palatsimaiseen ympäristöön.

Vuosipalkollisten palkka riippui ennen kaikkea isäntäväen sosiaalisesta asemasta. Taloudenhoitajatar ansaitsi enemmän kuin piika tai renki, mutta renki saattoi myös ansaita enemmän kuin taloudenhoitajatar. Piian palkka oli yleensä noin kolmanneksen rengin palkkaa pienempi, koska naisten työtä ei arvostettu ja sitä pidettiin fyysisesti keveämpänä.

Palvelusväen palkkaan kuului yleensä rahapalkan lisäksi vaatteita, kenkiä ja muita sovittuja tavaroita. Piian rahapalkka saattoi olla esimerkiksi 34 seteliruplaa vuodessa, mutta taloudenhoitajattaren palkka jopa 150 seteliruplaa vuodessa. 

Työmiehet, rengit ja piiat Viipurissa 1820 – 1840

 

Työmiehiä

Renkejä

Piikoja

Työmiesten osuus koko väestöstä

Renkien osuus koko väestöstä

Piikojen osuus koko väestöstä

1820

189

148

261

6 %

4 %

8 %

1830

271

132

329

8 %

4 %

9 %

1840

238

179

552

7 %

5 %

14 %

Lähteet: Vi 6, V:n kaupungin henkikirjat 1820, 1830, Vi44a, V:n kaupungin henkikirjat 1840. 

Kauppiaita ja kauppahuoneita

Viipurin kauppiaskunta oli kaiken kaikkiaan hyvin kirjavaa. Vuonna 1787 Viipurissa oli otettu käyttöön venäläinen kaupunkijärjestys, joka salli kenen tahansa kaupungissa asuvan saavan porvarisoikeuden. Pääomansa perusteella heidät luokiteltiin erilaisia etuoikeuksia saavien luokkiin. Raha ratkaisi, mutta porvariksi pyrkivän taustoja ei tarkistettu.  Vuoden 1817 jälkeen näin vapaamielinen kauppiaiden järjestäytyminen muuttui.

Vaikutusvaltaisimpia olivat saksalaista sukujuurta olevat kauppiaat, jotka solmivat avioliittoja toisten varakkaiden kauppiasperheiden tyttärien kanssa. Vuonna 1830 Viipurissa oli kauppiaita 66 eli seitsemän prosenttia kotitalouksista ja kymmentä vuotta myöhemmin jo 11,5 prosenttia.

Kauppiastalouksissa työvoimana toimivat enimmäkseen omat lapset, mutta ulkopuolisia piikoja ja renkejä palveluksessaan piti vuonna 1820 jo 60 % kauppiastalouksista.

Koska puodit ja kauppahuoneet olivat varallisuudessaan eri tasoisia, vain varakkaimmilla kauppiasperheillä oli varaa elättää ”hyödyttömiä” perheenjäseniä. Rikkaimpien tyttäret eivät löytäneet helposti itselleen sopivaa työtä. He saattoivat toimia lasten kaitsijoina tai seuraneiteinä sukulaisperheissä.

Koska naisista ei tarvinnut maksaa henkiveroa, nämä olivat halpaa tai ilmaista työvoimaa. Tämä vaikutti esimerkiksi piianpalkkojen matalaan tasoon ja edullisuuteen työnantajille.

Vaikka kauppiaana saattoi toimia vain vapaa mies, poikkeuksen tekivät kauppiaan lesket, joita aina löytyi muutama. ”Kauppiaan leski” säilyi tittelinä siitä huolimatta jatkuiko liikkeen pito miehen kuoleman jälkeen. Vuonna 1830 heitä oli Viipurissa 11, vuosikymmen myöhemmin jo 23.

Ulla Ijäksen tutkimus hyödynsi Viipurin Kämnerinoikeuden pöytäkirjoja, kaupungin henkikirjoja sekä maistraatin arkistoa. Niiden pohjalta hän havaitsi kaupungin kauppiastalouksien olleen keskimäärin suurempia verrattuna Viipurin kaikkiin kotitalouksiin. Vuonna 1820 käsitti neljäsosa kaikista kauppiastalouksista 10 henkeä tai enemmän.

Pikkukauppiaiden leskien yhteinen piirre oli, että he olivat lähes poikkeuksetta venäläisistä suvuista. Viipurissa venäläistaustaiset kauppiaat olivat miehittäneet tukkukauppiaiden ryhmää lukuun ottamatta lähes kaikki muut kauppiasryhmät. 

Eteenpäin ja ylöspäin

Viipurissa eivät syrjään jääneitä olleet vain naiset, vaan ilman porvarisoikeuksia olevat. Työt ja valta jakautuivat sosiaalisen aseman perusteella. Viipurilaiset halusivat tehdä eron itseään alempana yhteiskunnallisessa hierarkiassa oleviin. Maaorjat halusivat olla piikoja ja renkejä, rengit ja piiat halusivat työmiehiksi ja näiden vaimoiksi omaan tupaan, työmiesten lapset pyrkivät parempaan ammattiin kuin vanhempansa ja porvarit kouluttivat lapsensa virkamiehiksi.    

Naisilla oli kuitenkin monia rajoituksia miehiin verrattuna. Ammatillinen koulutus oli mahdollista ainoastaan pojille ja miehille. Toisaalta Viipurissa myös joidenkin tyttöjen oli mahdollista kouluttautua ja saada samankaltaista opetusta kuin poikienkin. Jo 1700-luvun puolivälissä Viipurin esikaupunkiin oli perustettu Itä-Suomen ensimmäinen suomalainen kansakoulu. Vuonna 1788 kaupunkiin perustettiin myös saksankielinen tyttökoulu. Näin onkin mahdollista, että ainakin kaupungin yläluokan tyttäret osasivat laskea ja hoitaa kauppakirjeenvaihtoa veljiensä tapaan.

Koska lainsäädännön mukaan naiset olivat miehisen holhouksen alaisia, naisten mahdollisuudet toimia määräytyivät aina suhteessa mieheen – isään, veljeen tai aviomieheen, jonka asema yhteisössä samalla määritteli myös naisen aseman.
 

12.4.2008 pidetyssä Wiipurin arkistoyhdistyksen sääntömääräisessä kokouksessa esitettiin vuosikertomus, tilit ja tilintarkastajien lausunto sekä tilinpäätös. Asiat olivat kunnossa ja hyväksyttiin huomautuksitta. Kokouksen kevennyksinä olivat arpajaiset ja kahvitus karjalanpiirakoineen. Ne tarjosi keittiöpäällikkö Aira Viitaniemi.  Lisäksi esiintyivät taitavasti viihdyttävät Viipurin Soitannollisen kerhon yhdeksän miestä ja yksi daami johtajanaan kapellimestari Yrjö Länsirinne.

 Anneli Vuorikoski   

WAY:n puheenjohtaja Jorma Muurinen sai mieleisensä tehtävän saadessaan kiittää ja onnitella nuoria stipendiaatteja Ulla Ijästä (vas.) sekä Liisa Ahokasta.

Artikkelivalikkoon

---------------------------------------------------------------------------------------

JÄLLEENRAKENNUKSEN JÄTTIURAKASTA
- arkkitehdit suunnittelivat Viipurin tulevaisuutta 1941-1943 

Vuonna 1939 Viipuri oli väkiluvultaan Suomen toiseksi suurin kaupunki, kaunis ja vireä Karjalan keskus. Toisen maailmansodan vuosina sen kohtaloksi tuli tuhoutua pahoin monien muiden eurooppalaisten kaupunkien tavoin.

   Heti talvisodan alettua 30.11.1939 Viipuriin kohdistettiin vihollisen taholta pommituksia, jotka jatkuivat tuhoisina koko sodan ajan. Pahimmat vaurionsa vanha historiallinen kaupunginosa kärsi kuitenkin vasta helmikuun 1940 kovien pakkasten aikaan rajuissa ilmapommituksissa ja niiden seurauksina laajoista tulipaloista, joita ei enää saatavissa olleella palokalustolla pystytty sammuttamaan letkujen ja vesien jäädyttyä.

   Viipuri, jota Neuvostoliitto-Venäjä ei ollut vielä vallannut, luovutettiin Moskovan rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti 13.3.1940, jolloin viimeisetkin kaupungissa olijat vetäytyivät uuden rajan taakse Suomeen. 

Suomalaiset eivät vitkastelleet

Jatkosodan alkuaikoina 29.8.1941 suomalaisjoukot valtasivat Viipurin takaisin. Sotaonni suosi ja armeija eteni vallaten uusia alueita itäisen Karjalan mailta. Tunnelma oli mahtava, koko Suomi iloitsi, mutta varsinkin karjalainen kansanosa riemuitsi koko sydämellään, sillä nyt voitiin ruveta  suunnittelemaan takaisinpaluuta kotikonnuille. Uskottiin, että kaupunki jäisi nyt ikuisiksi ajoiksi suomalaisten haltuun ja haluttiin ryhtyä valmistelemaan jälleenrakennustyötä mahdollisimman nopeasti.

   Kaupungin asuntopula oli sietämätön ja aiheutti rajoituksia muuttoliikkeeseen. Muuttajiksi voitiin alkuaikoina hyväksyä ainoastaan henkilöitä, joiden ammatista oli hyötyä Viipurin toimintojen elpymiseksi. Oli pakko saada asuntokorjaustoimet ja rakentaminen käyntiin ennen ”tavallisen” kansan saapumista.

   Ensimmäisinä toimina muodostettiin Viipurin Sotilashallintopiirin alaisena toimiva sotapoliisi, joka ryhtyi luomaan järjestystä kaupungiksi kutsuttuun raunioläjään, ja jonka esikunta sijoitettiin Linnankatu 8:aan. Neuvostojoukot olivat jättäneet jälkeensä lukuisia räjähdyspanoksia ympäri kaupunkia, jotka turvallisuuden tähden oli ensimmäiseksi tehtävä vaarattomiksi.

   Kaupunki oli surkeassa kunnossa palaneiden raunioiden törröttäessä mustina ja raivaamattomina, kadut täynnä pommikuoppia ja sortuneiden talojen jätettä. Kaupunkiin talvisodan pakkotilanteessa jäänyt omaisuus oli osittain vielä löydettävissä pystyyn jääneiden talojen asunnoista. Poliisia tarvittiin suojelemaan tätä omaisuutta ja järjestämään sen myynti, jos oikeita omistajia ei löydetty.      Viipuriin oli nopeasti pesiytynyt salaa kaupunkiin saapuneita sotasaaliin keräilijöitä ja rakennuksia kiertelevien vorojen matkaan ehti mennä runsaasti omaisuutta estelyistä huolimatta.

   Kaikki oli aloitettava alusta. Eri alojen asiantuntijoita tarvittiin enemmän kuin koskaan. Ensi alkuun piti suorittaa silmämääräinen kaupungin tarkastus, jonka jälkeen saatettiin perustaa osastoja ja jaostoja erilaisia tehtäviä suorittamaan. Työt käsittivät kaiken mahdollisen ja tehtävä oli vaikea ja vastuullinen luotaessa puitteita, joilta terve yhteiskuntaelämä saattaisi vakiintua.

   Oli suoritettava rakennusten tarkistukset, saatava toimiviksi sähkö- ja kaasulaitokset, vesijohdot, kadut, tiet, sillat, satama laitteineen, maatalouskiinteistöt, koulut, kirjapainot ym. Pelkästään kaikkien kohteiden läpikäyminen ja korjaustarpeiden mitoittaminen oli työnä valtavaa luokkaa, puhumattakaan siitä, montako vuotta veisi Viipurin saaminen jälleen entiseen kuntoon. 

Viipurin kaupungin hoitokunta
nopeasti töihin

Heti Viipurin takaisinvaltauksen jälkeen kaupungin hoitokunta ja ryhmä teknisiä asiantuntijoita, joukossa mm. arkkitehti Uno Ullberg , matkustivat Viipuriin laatiakseen kaupungin jälleenrakennusohjelman. Rakennuskannan vauriotutkimuksessa todettiin noin 62 %:n keskikaupungin taloista tuhoutuneen korvauskelvottomiksi.

   Suorastaan legendaariseen maineeseen yltänyt arkkitehti, professori Otto-I. Meurman sai lokakuun loppupuolella 1941 komennuksen toimistoupseeriksi Viipurin Sotilashallintopiiriin tehtävänään valmistella kaupungin jälleenrakentamisen edellyttämiä asemakaavakysymyksiä, jotka johtivat ohjelman laatimiseen. Hänen ehdotuksestaan avuksi kutsuttiin muutamiksi kuukausiksi, palkattomana vapaaehtoisena työskennellyt asemakaava-alalla jo tunnetuksi tullut arkkitehti Göran Sidenbladh Göteborgista. Heidän lisäkseen työhön ryhtyi rinnakkaisesti Viipurin kaupungin asemakaava-arkkitehti Olavi Laisaari, joka mm. tarkisti keväällä -42 Viipurin sotilashallinnon tilaaman  Meurmanin ja Sidenbladhin valmiiksi saaman yleiskaavaehdotuksen.

   Viipurin kaupunginosien korjaussuunnitelmat olivat jättiluokkaa ja ne suunniteltiin lähivuosiksi eri rakennusvaiheisiin tärkeysjärjestyksen mukaisesti. Jälleenrakennusehdotusten piirissä työskenteli monia arkkitehteja ja he tekivät useita toisistaan eriäviä ehdotuksia, joiden hyvyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta harkittiin,  arvosteltiin ja esiteltiin myös julkisesti mm. Arkkitehtilehdessä, jossa esillä oli mm. arkkitehti Juhani Viisteen käsialaa edustanut ehdotus.

   Pommitusten ja tulipalojen aiheuttama tuho oli kohdannut Viipurin alueella 3.700 tonttia. Arkkitehdit arvelivat jälleenrakentamisen vaativan 10-15 vuotta, jonka jälkeen Viipurissa olisi enemmän uudenaikaisia rakennuksia ja asuntoja kuin missään muussa Suomen kaupungissa.

   Otto-I. Meurman arveli vievän yhtä kauan ennen kuin saavutettaisiin kaupungin entinen väkiluku noin 80.000 ja 25-30 vuotta noin 125.000 asukkaan väkiluvun saavuttamiseksi. 

Historiallinen keskusta

Kaikki arkkitehdit kokivat tärkeiksi historiallisen keskustan ja Linnoituksen alueen erikoisaseman ja sen korjaamisen mahdollisimman pitkälle ennalleen. Kuitenkin ehdotuksissa oli eroavaisuuksia, joita kaikki eivät hyväksyneet. Esim. Uno Ullbergin ehdotus rakentaa Vahtitorninkadun eteläpuolinen alue lähes kokonaan uudelleen ja täyttää se kolmikerroksisilla maaston mukaan porrastuvilla lamellitaloilla herätti voimakasta vastustusta.

   ”…suhtaudun jonkin verran epäröiden siihen ajatukseen, että (kyseiseen) sijoitettaisiin lamellitaloja, koskapa tutunomainen suljettu katukuva silloin näistä kaupunginosista häviäisi”, Meurman arvioi omassa muistiossaan vuonna -43. Ehdotus olisi toteutuessaan merkinnyt uuden poikkeavan korttelityypin ilmestymistä alueelle.

   Myöskään arkkitehti Juhani Viisteen ehdotus ei saanut vastakaikua.  Ammattipiireissä pidettiin epärealistisena vanhankaupungin 1600-luvun regularisoinnin yhteydessä syntyneen katuverkon muuttamista. Viiste ehdotti uusien katujen avaamista, mitä pidettiin kaupunginosan luonnetta pilaavana.

   Meurman piti Torkel Knuutinpojan toria suppilomaisen vaarallisena ja vähemmän kauniina. Siksi hän ehdotti Linnansillan nostamista ja torin pinnan tasoittamista, jolloin vaikutus tulisi rauhallisemmaksi.

   Vuonna 1942 laskettiin Linnoituksen kaupunginosassa n. 55%:n huoneista olevan korjattavissa. Vuoteen 1944 mennessä ehdittiin alueella korjata lähes 40 kivitaloa ja noin 15 puutaloa. Osaan niistä tehtiin vain sisäkorjauksia. Sodan jatkuessa  toteutumattomia korjaussuunnitelmia jäi tietysti runsaasti.  

Keskeiset kaupunginosat

Arkkitehdeistä Meurman piti välttämättömänä jatkaa Torkkelinpuistoa Patterimäelle saakka, missä mäen korkeimmalle laelle olisi sommiteltava Taloudellisen Korkeakoulun päärakennus. Vaasankatua hän halusi levitettävän.

   Koska Keskuskasarmi oli sodassa tuhoutunut, Meurman ehdotti  Torkkelin- ja Linnankadun väliselle alueelle Mannerheiminkadun varrelle suunniteltavaksi kaupungin monumenttaalinen keskus, julkisten rakennusten ympäröimä juhlallinen paikka, mikä muodostaisi koko yhteiskunnan arvokkaimman kohdan ja hallinnollisen keskipisteen.

   ” Tuomiokirkon sijoitteluun nähden yhdyn arkkitehti Lindroosin ehdotukseen, jonka mukaan kirkkoa olisi entisen suuntaisena siirrettävä lähemmäs Tuomiokirkkokatua ja Koulukatua..”, hän arvioi.

   Kalevankadun jatkaminen Repolankadun päähän Myllyaukion läpi oli eräs suunnitelmista. Papulan osaan ehdotettiin vain kolmikerroksisia rakennuksia. Sampo-yhtiön tontista piti Meurmanin ehdotuksesta kulmaosa leikata pois, jotta rautatiealueen levittäminen kävisi mahdolliseksi. Sampo-yhtiön rakennusta ei saisi  rakentaa uudelleen entiseen paikkaansa.

      Kaikkia kaupunginosia ja esikaupunkialueita varten tehtiin omat suunnitelmat pyrkien säilyttämään niiden erikoisluonne ja ottamalla huomioon tulevaisuuden muutostarpeet. Pieniä osia niistä ehdittiin toteuttaa, mutta valtaosa jäi paperivaiheeseen.

   Salakkalahden alueen odotettiin saavan selvän city-luonteen, jolla on voimakas tukkukauppayritysten antama vivahdus; Repolan kaupunginosa olisi sydänaluetta 70% asuntoja, 30% liikehuoneistoja, käsityöpajoja ym.; Kaleva olisi puhdas asuntokaupunginosa kenties muutamin pienien tehtaiden höystämänä; Pantsarlahti tulisi olemaan ensiluokkainen asuntoalue lähikauppoineen ja lähinnä Punaisenlähteentoria sijoittuvine city-myymälöineen. 

Aatekilpailu

Vuonna 1944 Viipurin kaupunki julisti aatekilpailun Vallin ja koulukenttien välisen alueen uudelleenjärjestelystä. Ehdotettiin keskuskasarmien alueelta purettavaksi rakennuksia ja sijoitettavaksi tilalle julkista rakentamista.

   Kilpailijoiden käsiteltävänä oli myös Raatihuoneenkortteli, jonka vaurioituneet rakennukset esitettiin säilytettäviksi. Suomen Arkkitehtiliiton edustajina palkintolautakunnassa olivat professori Alvar Aalto ja yliarkkitehti Martti Välikangas. Kilpailun sisäänjättöpäivä oli toukokuun viimeinen 1944, mutta päiväys päätettiin siirtää saman vuoden syyskuuhun, joten kilpailu jäi sodan ja Viipurin menetyksen tähden ratkaisematta. 

Kirjoittanut
Anneli Vuorikoski

Lähteet:
-         Otto-I.Meurman: Viipurin jälleenrakentaminen 1941-1943
-         Petri Neuvonen: Viipurin historiallisen keskustan nykytila ja tulevaisuus
-         Kirjoittajan omat arkistot

Artikkelivalikkoon

-----------------------------------------------------------------------------------------

WAY:n kevätretki Lohjalle ja Lopelle 2007  

Kreivi Carl Gustaf Mannerheim ja tietokirjailija Paavo Friman olivat asiantuntemuksellaan varmistamassa oikean tiedon jakamista Wiipurin arkistoyhdistysläisten matkatessa Etelä-Suomen tuoreen vihreissä maisemissa  kohti Kirkniemen kartanoa ja Marskin Majaa. Kreivin yhdistävät  Kirkniemeen ja Marskin Majaan hänen isosetänsä, Suomen Marsalkka,vapaaherra C.G. Mannerheim; tietokirjailija Friman taas tunnetaan mm. erinomaisista Mannerheim-kirjoistaan.
   Ryhmän ensimmäiseksi käyntikohteeksi oli kuitenkin valittu matkareittiin sopiva tutustuminen Vironperään Lohjalla. 

Karjalaista meininkiä

   Vironperän kotimuseolla kävijöitä riittää vuosittain noin 15 000 henkeä. Opastetun kierroksen aikana voi tutustua edesmenneen valtioneuvos Johannes Virolaisen varsin merkittävään elämäntyöhön karjalaisten parissa, valtakunnan politiikassa, kirjailijana ja maanviljelijänä Vironperällä yhdessä viimeisen puolisonsa Kyllikki Virolaisen kanssa.

   Vironperällä henkivät hiljaisuus ja maaseudun rauha runsaine puustoineen, joista löytyvät vaahterat, tammet ja pähkinäpuut. Rehevä puutarha kasvattaa vanhoja omenapuita, perinnekasveja ja luonnonkasveja sulassa sovussa kodikkaasti ja hienostelemattoman vaatimattomasti kuten rakennuksetkin tyyliltään.

   Viipurin poika, maalaiskunnan puolella Yläsommeen kylässä tammikuussa 1914 syntynyt ja joulukuussa 2000 Lohjalla kuollut Johannes Virolainen oli maanviljelijöiden jälkeläinen, ja viljelijä  hänestäkin tuli.

   Mutta tuli hänestä paljon muutakin: Viipurissa käydyn oppikoulun jälkeen mm. agronomi, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori, sota- ja pulavuosien sisäministeriön siirtoväenasiain osaston päällikkö, Maalaisliitto/Keskustapuolueen kansanedustaja ja eduskunnan puhemies, puolueensa puheenjohtaja, monenkertainen ministeri, pääministeri ym. Eläessään Virolainen oli mahtava ja monella tavalla mielenkiintoinen hahmo. Hän jopa laajensi reviiriään levyttämällä albumillisen suomalaisia kansanlauluja vuonna 1994.

   Johannes Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Hänen kotitilansa Yläsommeella jäi jo talvisodan rauhassa uuden rajan taakse – kuten Viipurikin. Jatkosodan aikana hän palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä oli organisoimassa takaisinvallatun Karjalan jälleenrakennus- ja asutustöitä. Jatkosodan päättyessä hänen tehtäväkuvioihinsa kuuluivat mm. Karjalan evakoiden asuttamiskysymykset.

   Johannes Virolaisesta voidaan varmasti hyväntahtoisesti todeta, että hän oli aika vekkuli mieheksi. Karjalainen huumori kukki silmäkulmassa. Raitis mies, joka ei maitoa vahvempaa juuri nauttinut. Lupasi hän sentään: ”Kun Karjala saadaan takaisin, sitten minä otan ryypyn”.

   Virolaisen mahtavaan elämänkaareen mahtui niin nousuja kuin laskujakin. Purkaessaan pitkän avioliittonsa ja solmittuaan uuden liiton Kyllikki Stenroosin kanssa hän sai tuntea seuraukset myös poliittisesti. Asiat toki korjaantuivat kuntoon varsin pian.

   Vironperän kotimuseo on pullollaan tavaraa: halpaa ja kallista. Muistoja: pieniä ja suuria, on tuhansittain hopeamaljoista kirjoja pursuaviin hyllyihin, jakkaroita, sohvia ja pöytiä. Paljouden seasta löytyy kaikkea kristallivadeista aina muovisiin pikkukippoihin, tauluista ja seinävaatteista valokuvakokoelmiin ja matkamuistoihin. Huomaa, että isäntäparille on lahjoitettu monia esineitä esim.ulkomaanmatkoilla tai valtiovierailujen yhteydessä..

   Yksi huoneista on pyhitetty Kyllikki-rouvan iltapuvuille ja hatuille. Puvut ovat toinen toistaan värikkäämpiä ja malleiltaan mielikuvitusrikkaita, jotka aikoinaan herättivät myös kritiikkiä muoti-ihmisten arvioissa. Ne pukivat kuitenkin erinomaisesti talon rouvaa ja kertoivat hänen yksilöllisestä  vaatemaustaan.

   Vironperän isäntäpari tuli tutuksi myös liikkuessaan ahkerasti valtakunnan kerman tilaisuuksissa, mutta myös tavallisen kansan parissa maaseutulaisten omissa riennoissa, tupailloissa ja maatalousnäyttelyissä. Johannes Virolainen ei koskaan unohtanut taustaansa eikä karjalaisuuttaan.

   Vironperän kotimuseo on yllätyksellinen paikka monille. Siellä kävijä suorastaan hengästyy tavarapaljouden keskellä. Tämä kotimuseo kannattaa todella kokea! 

Kirkniemen ihana tyylikkyys

Kirkniemen kartano ja sen maat rajoittuivat Lohjalla Metsäliitto-konsernin omistamaan tehdasalueeseen. Vuodesta 2000 alkaen kartano maineen on kuulunut konsernin omistukseen. Kartano ei ole avoinna yleisölle, vaan konsernin sidosryhmien suhdetoimintaan liittyvässä käytössä.

      Isännäksi WAY:n retkeläisille oli saapunut Metsäliiton hallintoneuvoston puheenjohtaja, maanviljelysneuvos Arimo Uusitalo, joka puheessaan kertoi vuorineuvos Aarne Aarnion hankkineen kartanon omistukseensa 1988 ja kunnostaneen kartanon pahoin ränsistyneitä rakennuksia. Varsinkin puurakenteinen uusklassinen päärakennus oli vaatinut perusteellisen korjauksen. Nyt kartano näyttäytyy restauroituna upeasti Museoviraston ohjeiden mukaisesti. Matkalaiset osasivat arvostaa kartanoon vieraaksi pääsyä.

   Suomessa kuuluisuuteen Kirkniemen kartano tuli viimeistään silloin, kun Suomen Marsalkka Carl Gustaf Mannerheim sen osti kodikseen vuonna 1945. 

   Kartano on historiallisesti merkittävin kartanokokonaisuus Lohjan alueella., josta ensimmäiset tiedot ovat jo keskiajalta 1417 tienoilta, jolloin sen omisti Jöns-niminen junkkari. Kuuluisia omistajanimiä tiedetään useita kuten Hästesko, Tott-suvun jäseniä, Flemingin sukua jne.

   Kartano ihastuttaa ulkoasunsa vaaleankeltaisin seinin, valkoisin pylväin ja ikkunakehyksin. Maisemat toisen kerroksen ikkunoista paljastavat kauempana siintävän järven, huolella hoidetun puiston uima-altaineen ja leikattuine pensastoineen. Puisto suorastaan henkii menneen ajan aatelisromantiikkaa, jota se on saanutkin kokea vuosisatojensa aikana.

   Rakennuksia tilalla on yhteensä 27 kpl. Päärakennuksen pinta-ala on 780m2, jotka on sisustettu erinomaisella ja ilmeisen kalliilla maulla vaalien kartanon henkeä ja perinteitä. Retkeläisten kierrellessä loistokkaita huoneita, joku taisi mainita: ”Minkä täällä tavaranpaljoudessa menettää, sen tyylikkyydessä voittaa”. Näinhän se on, sillä melkein jokainen huokaili samaa: ”Täällä kun saisi asua..” 

Marskin Majalla

Suomen Marsalkka Mannerheim sai vuonna 1942 syntymäpäivälahjakseen korpisotureiden rakentaman kelohonkaisen metsästysmajan, saunan ja kalamajan. 75-vuotias sankari oli lahjastaan hyvin ylpeä ja viihtyi siellä. Alkuperäinen majan sijaintipaikka oli Lieksajärven rannalla, mutta sotatilanteiden tähden se jouduttiin vuonna 1945 siirtämään nykyisille sijoilleen Lopelle Punelia-järven rannalle.

   Maja ympäristöineen on erinomainen matkailunähtävyys. Majan alkuperäiset huonekalut henkivät sotiemme soturien taitavaa kädenjälkeä ja ovat ainutlaatuisia erikoisuuksia majan tunnelmaa tihkuvassa hämäryydessä.

   Alue tarjoaa elämyspalveluja enemmänkin. Siellä voi tutustua kenttävartiomuseoon ja sota-ajan kenttävartio-oloihin. Nälän yllättäessä on mahdollisuus nauttia vaikkapa Marskin perinneateria viihtyisissä ravintolatiloissa. Vorschmack oli yksi Mannerheimin suosikkiruoista. Toki ravintolan valikoimista löytyy paljon muitakin lajikkeita, mutta ihmeen monille tuntuvat maistuvan kyseinen ruoka tietysti täydennettynä Marskin ryypyllä – sillä tunnetulla piripintaisella. 

Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

_________________________________________________________________________

Wiipurin arkistoyhdistys tukee nuoria opiskelijoita 

Helsingin Karjalatalolla pidetyssä WAY:n kevätkokouksen ohjelmistossa nousivat huomionarvoisen tärkeiksi virallisen kokousosion lisäksi mm. aiheet: luovutettu opiskelustipendi,  ajankohtainen Mikael Agricola ja Paavali Juusten sekä arpajaiset ja uutuuskirja Viipurista.  

   Stipendi Mikkeliin

Wiipurin arkistoyhdistys on ottanut tehtäväkseen perinteisen arkistokeruun lisäksi myös nuorten opiskelijoiden taloudellisen tukemisen. Vuonna 2006 yhdistys jakoi kahdelle opiskelijalle stipendit gradutyön suorittamisen tukemiseksi. Molempien stipendinsaajien työt käsittelivät Viipurin historiaan liittyviä aiheita ja täten valmistuvat tutkimukset tulevat tukemaan myös  arkistoyhdistyksen päämääriä: Viipurin historiallisen tiedon säilyttämistä.

   Kuluvan vuoden stipendi 1000 euroa jaettiin WAY:n sääntömääräisen kevätkokouksen yhteydessä 14.4. Onnellinen nuori stipendinsaaja oli Katri Issakainen Mikkelistä, joka joensuulaisena on lähiaikoina palaamassa takaisin kotikaupunkiinsa Joensuuhun opiskelemaan.

   Katri Issakaisen pro gradu -työ käsittelee käsityöläisten ja alemman porvariston elämää Viipurissa 1500-1600-luvuilla. Valmistuessaan tutkimus tulee esittelemään mm. viipurilaisten savikäsityötaitajien olosuhteita ja saavutuksia. Koska stipendinsaajat ovat luvanneet lahjoittaa arkistoyhdistykselle valmiit tutkimuksensa, on mahdollista kirjoittaa niistä myöhemmin myös Karjala -lehden lukijoille. 

Artikkelivalikkoon

_______________________________________________________________________

Tarinaa Agricolasta ja kilpailijastaan Juustenista

Suomen historian suurmiehestä, uskonpuhdistajasta, suomen kirjakielen kehittäjästä Mikael Agricolasta on viime aikoina julkisuudessa kirjoitettu ja keskusteltu. Syytäkin on, tulihan 9.4. kuluneeksi 450 vuotta hänen kuolemastaan. Vaikka kuolinpaikan tarkasta sijainnista on tutkijoiden keskuudessa ilmennyt erimielisyyttä, kuolema lienee tapahtunut liikkuvassa reessä tieosuudella Kuolemajärven Kyrönniemen – Muurilan kylän tienoilla Karjalan kannaksella.

   Agricola oli oppinut teologi, kielimies ja laaja-alainen humanisti, joka oli tutustunut lääketieteeseen, juridiikkaan ja luonnontieteisiin. Hänen kielitaitoonsa sisältyivät mm latina, saksa, kreikka ja heprea.

   Julkisuudessa on melko vähän käsitelty Agricolan osuutta rauhanneuvottelijana ja diplomaattina. Kustaa Vaasan hallintokaudella Ruotsin ja Venäjän välillä oli pitkään jatkunut epävarmuus ja väkivaltaisuuksia hävitysretkineen, jotka suuntautuivat Karjalan kannakselle. Vuosina 1554-1557 maat kävivät alueen hallinnasta sodan, joka lopulta neuvottelujen jälkeen päättyi rauhansopimukseen. Tähän neuvotteluun otti osaa myös Turun hiippakunnan ordinarius – piispa  Mikael Agricola noin 100 henkeä käsittävän valtuuskunnan osana; ja tästä rauhanneuvottelusta palatessaan hän kohtasi kuolemansa.  

   Uusi kieli

Voidaan todeta, että aikoinaan käytyjen uskonkiistojen (roomalaiskatolisuus- luterilaisuus) jälkeen suomalainen kansallinen identiteetti muodostui vahvasti luterilaisen kirkon, kansankielisen kirjallisuuden ja suomalaisen kansanosan opettamisen pohjalta. Näihin kaikkiin Agricolalla on ollut ratkaisevan suuri osuus, joka vaikuttaa vielä tänäkin päivänä.

   Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, tunnetuimpia ehkä 718-sivuinen suomenkielinen Uuden testamentin käännös ”Wsi Testamenti”, Messukirja ja ”ABC-kiria”. Yhteensä hänen kirjallinen tuotantonsa käsittää noin 2400 sivua, joita toimittaessaan hän joutui luomaan suomen kirjakielen, koska silloin ei vielä ollut vakiintunutta tapaa kirjoittaa suomea eikä suomenkielistä kirjallisuutta ollut painettuna.

   Varakkaan talollisen poikana Pernajalla syntyneen  Agricolan äidinkieli oletettavasti oli ruotsi. Suomen kieleen hän tutustui karjalaismurteiden kautta Viipurin aikoinaan. Luodessaan uutta suomen kieltä hän otti kuitenkin kielen pohjaksi Turun- ja Hämeen alueiden murteita, mutta liitti kieleen myös karjalaisuuden piirteitä. 

Tunnetko Juustenin?

Karjalan Liiton entinen toiminnanjohtaja, teol.tri Hannu Kilpeläinen esitelmöi WAY:n kevätkokouksen yhteydessä mielenkiintoisen ansiokkaasti ajankohtaisesta aiheesta Mikael Agricola ja kirkollisen hallinnon toteutumisesta 1500-luvulla ja sen jälkeen.

    Lisämielenkiintoa hänen puheeseensa toi painotus myös vähemmän julkisuudessa käsitellystä Paavali Juustenista, Agricolan elämänaikaiseen ystävään ja kilpailijaan, jonka hahmo monille kuulijoille oli vähemmän tunnettu.

   ”Paavali Juusten oli viipurilaisen kauppiaan ja suurliikemiehen poika. Lähes kaikki tieto mitä yleensä tiedämme Agricolasta, tulee Juustenin kertoman avulla, elihän tämä pitempään ja pääsi siten muistelemaan tuttavaansa tämän kuoleman jälkeen.

   He olivat keskenään kilpailijoita, sillä kumpikin toimi mm. Turun katedraalikoulun opettajina, kumpikin oli piispa ja kumpikin ahkeroi suomen kielen perustamisen parissa. Tässä asiassa Agricola vei sitten voiton”, Hannu Kilpeläinen totesi esityksessään.

   Paavali Juustenista tuli Viipurin ensimmäinen piispa ja Agricolan jälkeen Turun piispa, jossa virassa hän toimi kuolemaansa asti. Suomen kirkon asema oli vaikeata Juustenin piispuuskausina kuningas Kustaa Vaasan  suorittaman kirkon omaisuuden riiston ja piispojen arvovallan vähentämisen tähden. Agricolan lisäksi myöskin Juustenilla oli laaja kirjallinen tuotanto, jota Agricolakin käytti osittain hyödykseen julkaistessaan  Daavidin psalttarinsuomennoksensa 1551, kolme vuotta Uuden testamentin ilmestymisen jälkeen.

   Paavali Juusten julkaisi mm. suomenkielisen katkismuksen ja Suomen historian tutkimukselle arvokkaan Suomen piispain kronikan, joka perustui keskiaikaisiin muistiinpanoihin ja tietoihin. Heinäkuussa 1569 Juusten lähetettiin Venäjälle johtamaan neuvotteluja tsaari Iivana Julman kanssa. Hänet kumppaneineen vangittiin ja hän joutui virumaan suuressa kurjuudessa vankilaoloissa, jotka mursivat hänen terveytensä kolmessa vuodessa, jonka jälkeen hän vasta pääsi palaamaan Suomeen. 
                                                                ---------------------------------------------------

Maanviljelijän pojasta suurmieheksi 

Pernajan Torsbystä kotoisin olleen ja 1500-luvun alussa syntyneen Mikael Olavinpojan poikkeuksellinen lahjakkuus tunnettiin paikkakunnalla. Mikaelin isä, varakas mahtitalonpoika, päätti lähettää hänet lähimpään tunnettuun opinahjoon saatuaan seurakunnan kirkkoherralta kannustusta. Niinpä Mikael lähetettiin Viipuriin, arvostettuun latinankouluun.

   Teol.tri Hannu Kilpeläinen arveli Wiipurin Arkistoyhdistyksen kevätkokouksessa pitämässään esitelmässä, että  pojan kotona ilmeisesti puhuttiin ruotsia, mutta suomen kielikään ei liene ollut tuntematon. Viipurissa suomi ja sen itämurteet tulivat entistä tutummiksi, kun useimmat opiskelutovereista käyttivät niitä. Myös muita kieliä koulussa ja kaduilla puhuttiin, olihan Viipuri jo siihen aikaan tunnettu kansainvälisyydestään. Osaamiaan kieliä, kuten saksa ja venäjä, hän joutui tarvitsemaan elämänsä myöhemmissä vaiheissa. 

Opiskeleva ”maanviljelijä”

Viipurissa Mikael sai itselleen myös sukunimen.  Korostaakseen talonpoikaista taustaansa hän otti tai hänelle annettiin latinalaisperäinen nimi Agricola, joka merkitsee maanviljelijää. On siis hylättävä se aikanaan kansaan iskostettu tieto, että isä olisi ollut köyhä kalastaja.

   Samoihin aikoihin Viipurin koulu kasvatti muitakin tunnettuja hengellisiä johtajia. Näihin kuului varakkaan viipurilaisen porvarin, kauppiaan ja laivanvarustajan Juustenin lahjakas poika Paavali. Mikaelin ja Paavalin opilliset tiet ja kirkolliset tehtävät seurasivat aikanaan toinen toistaan vuosikymmenet.

   Hoijan kreivin isännöidessä Viipurin linnaa Agricolalla oli tilaisuus tehdä kreiville palveluksia ja ennen kaikkea samalla tutustua isäntänsä kirjastoon, aikansa mahtavimpaan. Nuori koulupoika ahmi näin antiikin mestareita ja imi näiltä vaikutteita.  Sekä kirjasto että ilmeisesti myös opettajakunta antoivat hänelle ensimmäiset tiedot Saksassa käynnistyneestä katolisen kirkon uudelleenarvioinnista, josta varsinainen uskonpuhdistus aikanaan versoi. 

Ordinariukseksi

   Sekä Agricola että Juusten valmistuivat maistereiksi Wittenbergissä ja olivat vuorotellen Turun koulun rehtoreina. Agricola uskoi saavansa kuningas Kustaa Vaasalta nimityksen myös Suomen piispaksi, mutta kuninkaalla oli omat suunnitelmansa. Hän oli jo alkanut oman uskonpuhdistustaistelunsa ja vähensi kirkon ja niin muodoin myös piispojen valtaa.

   Kuningas jakoi Suomen kahteen hiippakuntaan ja nimitti Turun hiippakunnan johtoon Agricolan; ei alkuun piispaksi vaan ordinariukseksi (katolisessa kirkossa nimitys tarkoitti piispaa, Ruotsi-Suomessa 1500-luvun luterilaisessa kirkossa lähinnä professoria, joskin piispaakin toisinaan saatettiin kutsua siten). Vastaavaan tehtävään Viipuriin kuningas asetti Juustenin. Pettynyt ja omapäinen Agricola painoi mielenosoituksellisesti päähänsä katolisen piispan hiipan, mistä hän sai ankarat nuhteet. 

Missä hän on?

   Kilpeläinen kertoi Agricolan Viipuriin liittyvistä viime vaiheista mm. että noin sadan hengen valtuuskunta lähti loppiaisen jälkeisenä päivänä 1557 Viipurista Moskovaan mukanaan Turun piispa Agricola. Rasittavan matkan uuvuttamana piispa oli paluumatkalla kuitenkin kuollut 9. huhtikuuta. Saattue matkasi meren jäätä pitkin Uudenkirkon, sittemmin Kuolemajärven, rannikolla Seivästön kylän tuntumassa. Rantauduttuaan Muurilan kylän Kyrönniemessä piispa todettiin kuolleeksi. Oli ilta, menossa päivän viimeinen tunti.

   Seurue jatkoi vielä Viipuriin, jossa arkkipiispa Laurentius Petri siunasi vainajan 12. huhtikuuta. Kiistanalaista on edelleen kuitenkin hautapaikka. On esitetty, että tietenkin suuri hengellinen johtaja kätkettiin tuomiokirkon lattian alle saarnatuolin tuntumaan. Jotkut tutkijat epäilevät tätä, sillä mainittu kirkko oli tuolloin korjauksen alaisena. Myöhemmät tutkijat ovat katsoneet dominikaaniluostarin kirkon olevan todennäköisemmän hautapaikan. Kumpikin temppeli on nykyisin alennustilassa, mutta odotettavissa olevat kaivaukset antanevat lisävalaistusta tähän isänmaan historian kannalta tärkeään kysymykseen.

   Kilpeläinen valitti ensimmäisen suurmiehemme elämänkertatietojen vajavaisuutta. Vaikka syntymäpaikka tunnetaan, ei tiedetä hänen syntymäaikaansa. Mutta toisaalta, vaikka viimeisestä leposijasta ei ole täyttä varmuutta, niin kuolinpaikka ja aika tunnetaan. Sen vuoksi Agricolaa juhlitaan tänä vuonna, kun on kulunut 450 vuotta suuren suomalaisen, kirjakielemme luojan ja uskonpuhdistajan kuolemasta.

   Agricola-juhlia on jo vietetty loistavin menoin ainakin Turussa ja Pernajassa. Lisää on tulossa mm. rajan takana niin Kuolemajärven Seivästöllä kuin Kyrönniemessäkin. 

   Jorma Muurinen

Artikkelivalikkoon
______________________________________________________________________

Uusi Viipuri-kirja

WAY:n kevätkokouksen lisäpiristykseksi muodostuivat arpajaiset lukuisine palkintoineen ja tietysti vanhaan tapaan kahvin juonti. Wiipuri-Yhdistyksen varapuheenjohtaja Matti Lepistö oli saapunut paikalle esittelemään ja myymään yhdistyksen juuri äskettäin julkaisemaa uutta kirjaa VIIPURI SYVÄMMES, joka sisältää 262 sivua, 114 alkuperäistä valokuvaa Viipurin kaupungista ja sen suomalaisasukkaista ennen viime sotia sekä lähes 50 tarinaa alkuperäisten viipurilaisten kirjoittamina. Uutuuskirjaa myy mm. Karjala-lehti. 

Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon
__________________________________________________________________

VIIMEINEN JUNA LÄNTEEN

- Itä-Karjala ja sodan toinen puoli esillä Suomen Kansallisteatterissa 

Neuvostojoukkojen suurhyökkäysten ensimmäinen vaihe, materiaali- ja sotilasvyöry Karjalan kannaksella alkoi kesäkuun 9. päivänä 1944 kello 05.55. Se antoi selvän näytteen siitä, mitä muillakin rintamilla oli odotettavissa, sillä Viipuri - ”Karjalan lukko” menetettiin jo 20.6.
   Tällöin vielä Suur-Suomi -aatteen innoittamana ja suomen sukuisia kansoja yhdistämään Itä-Karjalan valloitukseen lähteneellä Suomella oli useiden divisioonien ja prikaatien joukot valloitetuilla alueilla. Suomalaisen miehitysajan päättyessä paikallista väestöä oli kaikkiaan 83 541 henkeä, suurin osa heistä haja-asutuksessa.
  Siellä sijaitsivat miehitysajan merkkeinä myös siirtoleirit 14 926 vankeineen – heistä Äänislinnassa 12 225, muilla paikkakunnilla sijainneissa leireissä noin 3000 henkeä. Siirtoleirit jatkoivat toimintaansa suomalaisten perääntymiseen, lopulliseen lähtöön saakka. Viimeiset suomalaiset, viivyttävä 7. komppania ylittivät Äänislinnan kaupungin rajan 28.6. puolilta öin. 

Kansallisteatterin viimeinen juna

Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävä Raija Talvion näytelmä ja Taru Mäkelän ohjaama Viimeinen juna länteen sijoittuu vallatun Itä-Karjalan Äänislinnaan aikaan, jolloin Viipuri menetetään ja epätoivo koko sodan häviämisestä ja Suomen itsenäisyyden menettämisestä valtaa alaa ja luo ennen kokematonta pelkoa.

   Ammattinsa erinomaisesti taitavien näyttelijöiden joukosta erottuvat mm. Kristiina Halttu, joka paitsi on todellinen kaunotar ja näyttelee uskottavasti, lisäksi laulaa erinomaisen viehättävästi laulajattaren roolissaan.

   Vallan mainio ammattilainen Juha Muje siirtoleirin komentajana, kapteenin roolissa tuo hyväntahtoisen hymyn katsojan huulille: hyvin syönyt, hieman boheemi hahmo, jonka asetakki ei istu turhan hyvin. Asetakki sen sijaan istuu jämäkästi hoikan ja pitkävartisen siirtoleirin lääkärin Olli Ikosen yllä. Hänen roolihahmoonsa kuuluu epäilevän tuomaan osa. Hän haluaa säilyttää todisteet sattuneista kuolemantapauksista leirillä ja niihin mahdollisesti liittyvistä hämäryyksistä, jotka siirtoleirin oikeusupseeri, näyttelijä Antti Pääkkönen puolestaan haluaa hävittää.

   Erikoisesti muistiin jää ”Anastasia Mikkojeva”, itäkarjalaisnainen Soila Komin esittämänä. Itkuvirsien taitajan rooli erikoisine, suorastaan herkullisine murteineen on vaatinut näyttelijältä paneutumista tavallista enemmän. Hyvin hän roolistaan suoriutuu, harva teatterin yleisöstä tuskin ymmärtää kuin sanan sieltä täältä, joka lienee tarkoituskin.

   Viimeinen juna länteen näyttämöllä herättää voimakkaita tunteita katsojissa, joista valtaosa tuntuu olevan sitä ikäpolvea, joka on itse – vaikkakin ehkä lapsena  kokenut sotavuodet joko Karjalan suunnalla tai muualla Suomessa. Läheisiksi itselleen näytelmän kokivat mm. Wiipurin arkistoyhdistyksen jäsenet, jotka olivat joukolla saapuneet sitä katsomaan 12.5. näytökseen.

   Tilannekomiikkaa näytelmässä on paljon, joka estää kokonaisuutta muodostumasta liian raskaaksi seurata. Juoni pyörii Hotelli Äänislinnan ja sen johtajattaren roolia vetävän Wanda Dubielin ympärillä. On laulua, tanssia, romantiikkaa, karkurin kätkentää, vakoilua.

   Tarina sinällään on dramaattinen ja syvällinen. Vallatun alueen siviilit oli jaettu kahteen kastiin: ”kansallisiin” ja ”epäkansallisiin”. Kansalliset suomensukuiset hyväksyttiin ja heitä valmistettiin jopa uuteen parempaan tulevaisuuteen Suur-Suomen kansalaisina.

   Hyvätkään tarkoitukset eivät kuitenkaan ehtineet toteutua ja jäivät kesken suomalaisten poistuttua ”viimeisellä junalla”. Siviiliväestö kokonaisuutena ja slaavilainen epäkansallinen väestö jätettiin olosuhteiden pakosta odottamaan neuvostojoukkojen saapumista ja Stalinin määräysten julmia seurauksia.

 Miehityksen aikaan

   Puute, kurjuus, nälkä ja kuolema olivat tuttuja asioita Itä-Karjalassa vuosina 1941-1944, jolloin Suomen armeija eteni itään ja Suomi oli alueellisesti laajimmillaan. Tulee kuitenkin muistaa, että ne olivat tuttuja asioita koko Suomessa. Elettiin pulan ja niukkojen korttiannosten aikaa, jolloin useimpien suomalaisten kestävyyttä ja kekseliäisyyttä koeteltiin monin tavoin.

   Rajantakaisten alueiden valtaamista perusteltiin turvallisuuspoliittisilla ja sotilaallisilla tekijöillä sekä tietysti myös heimoaatteella, johon Akateeminen Karjala-seura oli paljon vaikuttanut. AKS:n 20-vuotisjuhla vietettiin Äänislinnassa 22. päivänä helmikuuta 1942, jolloin yhteiseen riemuun valloitussodan saavutuksista yhtyivät lehdistön ja kansalaisten lisäksi niin Ryti kuin Mannerheim.

   Itä-Karjalan kansaa haluttiin miehityksen aikana kohdella hyvin, valistaa ja kouluttaa. Tosin ns. epäkansallinen aineisto oli tarkoitus myöhemmin siirtää pois. Osa heistä olikin sijoitettuina (keskitys-) siirtoleireille.

   Puute ravinnosta, vaatetuksesta ym. oli suurta, oli ollut jo suomalaisten saapuessa. Esimerkiksi Suomen Punainen Risti auttoi monin tavoin väestöä valloitetuilla alueilla jakamalla kyseisinä vuosina suuria määriä jalkineita, vaatteita, kankaita ja ruokaa. Joissakin vaiheissa sikäläiselle väestölle jaetut elintarvikeannokset olivat henkeä kohti huomattavasti suurempia kuin koti-Suomessa jaetut. 

Ei ikärajaa K15

Viimeinen juna länteen -näytelmä ansaitsee kannuksensa realismillaan ja herättämällä muistoja sekä  aiheuttamalla keskustelua. Niille, joille sotavuosien historiikki ei ole kovin tuttua se avartaa tietämystä.

   Sen esityksen yleisö, jonka joukossa Wiipurin arkistoyhdistyksen teatteriretkeläiset ja minäkin  katsoin näytelmän 12.5., oli keskimäärin melko ikääntynyttä väkeä. Näin joukossa sentään muutamia nuorempia ja pääsin haastattelemaan helsinkiläistä 14-vuotiasta koulutyttöä nimeltään Sophie. Tiedustelin, mikä hänet oli paikalle tuonut, josko sukujuurista löytyisi jotain karjalaista. Ilmeni, että isoäiti-taso oli alkuperältään viipurilaista.

   Tyttö ei nuoruudestaan johtuen ollut ennen kyseistä esitystä tiennyt sotavuosista kovinkaan paljoa, mutta marsalkka C.G. Mannerheim ja ratsastajapatsas Kiasman taidemuseon vierellä olivat toki tuttuja. Näytelmästä hän piti kovasti ja kertoi nuorison tapaan ilmaisemalla sen olleen ”ihan jees”,  ”tosimakee” ja laajentaneen ”valtavasti” hänen tietämystään. Hänen mielestään näytelmää pitäisi nimenomaan hänen ikäistensä päästä katsomaan ja muutenkin aikuisten olisi syytä kertoa näistä historian asioista entistä enemmän nuorisolle. ”Mutta ei tylsästi”, Sophie totesi.         

Anneli Vuorikoski  

Artikkelivalikkoon
_____________________________________________________________________

WIIPURIN ARKISTOYHDISTYS ALOITTI JUHLAVUOTENSA
-         jäsenet historian lähteillä Mikkelin maakunta-arkistossa 

Wiipurin arkistoyhdistys –WAY- täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi yhdistys järjesti maaliskuun alussa toteutuneen retken Mikkeliin tutustumaan siellä oleviin Viipurin maakunta-arkiston aarteisiin.

Koska puolet alkuperäisestä sittemmin luovutetun alueen asiakirja-aineistosta jäi sodan jalkoihin Viipuriin, WAY järjestää retken sikäläiseen maakunta-arkistoon 11. – 13. kesäkuuta. Retkeläisillä on mahdollisuus päästä siellä tutkimaan vielä tallella olevia alkuperäisiä suomalaisia asiakirjoja. 

ARKISTOHISTORIAA
Maamme neljäs maakunta-arkisto perustettiin Viipuriin 1934 palvelemaan itäistä Suomea. Se ehti toimia ennen talvisotaa ainoastaan viisi vuotta, mutta ehti tänä aikana vastaanottaa asiakirjoja noin 4000 hyllymetriä.

Aineisto evakuoitiin sekä talvi- että jatkosodan aikana, mutta vain puolet siitä voitiin pelastaa.

 WAY:n retkeläisiä Mikkelin maakunta-arkistossa opastanut ylitarkastaja Pentti Hiltunen kertoi, että Viipuria toistamiseen evakuoitaessa vihollinen pääsi yllättämään ja tuhosi ratapihalla seisseen junan, johon oli lastattu korvaamattomia osia viipurilaisten historiasta. Tällöin menetettiin esimerkiksi Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan kirkonkirjoja usean vuosikymmenen ajalta.

Sodan jälkeen maakunta-arkiston materiaali ehti olla evakossa Äänekoskella ja Kuopiossa ennen kuin se pääsi muuttamaan Mikkeliin 1953 valmistuneeseen ajanmukaiseen arkistolaitokseen. Sinne sijoitettiin myös lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto. 

ARKISTOTILAA LISÄTTY
Mikkelin arkiston alkuperäiset 9000 hyllymetrin tilat osoittautuivat vähitellen ahtaiksi.

Ylitarkastaja Hiltusen mukaan varastointikapasiteettia on nyt 18000 hyllymetriä, josta määrästä runsaat puolet on käytössä. Tähän on päästy Naisvuoren uumeniin rakennettujen lisätilojen ansiosta.

Kokoelmiin sisältyvät 176000 karttaa ja piirustusta sekä kirjaston 32000 nidettä. Vanhin alkuperäinen asiakirja on vuodelta 1455. Yhtenäiset asiakirjasarjat alkavat 1600-luvun lopulta.

Mikkelissä säilytetään nykyisin koko kaakkoisen Suomen arkistomateriaalia. Aineiston erityislaatua  ja arvoa lisäävät Hiltusen kertoman mukaan nimenomaan luovutetun Karjalan ja Vanhan Suomen arkistot Viipurin perintönä. 

SUOSITTU KÄYNTIKOHDE
Mikkelin maakunta-arkistossa käy vuosittain yli 5000 tutkijaa, joista valtaosa sukututkijoita. Tästä johtuen arkisto onkin erikoistuntu heitä palvelemaan.

Kokoelmat houkuttelivat myös WAY:n jäseniä tutkimaan useita tahoja kuten omia juuriaan, kotiseutuaan ja hieman unohduksiin vaipuneita Viipurin ajan koulutoverien nimiä, jotka löytyivät helposti koulujen oppilasluetteloista. Arvokasta materiaalia löytyi jopa yli odotusten ja jotkut olivat erityisen tyytyväisiä saaliiseensa. Jotkut taas joutuivat pettymään tietojen niukkuuden tähden. He toivottavasti löytävät tarvitsemansa tiedot alkuperäiseltä paikaltaan Viipurin maakunta-arkistosta. 

PÄÄMAJAKAUPUNGIN HUVEISSA
Käynti Mikkelissä on samalla kunnianteko sotiemme päämajakaupungille. Jotkut matkalaisista ehtivät piipahtaa jo ennestäänkin tutussa ja viipurilaisille tärkeässä Päämajamuseossa. Tavoilleen uskollisena kaikki aterioivat tietysti muistorikkaalla Mikkelin Klubilla. Koska ”Mannerheim” ei tällä kertaa ollut ehtinyt saapua paikalle, lupsakkaana oppaana toimi klubin oma jäsen, maanviljelysneuvos SEPPO KAUPPILA, joka johdatteli ruokailijat Marskin maailmaan. 

Nostalgia jatkui myös Mikkelin teatterissa. Iskelmän kultakauden legendoja Toivo Kärkeä, Olavi Virtaa ja Tapio Rautavaaraa esittelevä musiikkinäytelmä Tapsa, Toivo ja Rakkaus johdatti retkeläiset sota-ajan ja sen jälkeisten vuosien tunnelmiin. Näytelmän musiikki pursui haaveita. Siinä käytiin läpi kotimaisen mentaliteetin ja viihteen nälän historiaa.

Kuulemisen ja näkemisen arvoinen musiikkinäytelmä tarjosi myös runsaasti naiskauneutta ja laadukasta osaamista mm. vierailevan tähden ANU HÄLVÄn muodossa. 

Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon

 _______________________________________________________________________

Oi aikoja, voi tapoja!
- muisteluksia viipurilaisen keskiluokan tavoista ns.vanhaan hyvää aikaan
 

Yli 80-vuotias entinen Pellervo-lehden päätoimittaja Paavo Korhonen muisteli Wiipurin arkistoyhdistyksen jäsentilaisuudessa Helsingin Karjalatalossa 1. pnä lokakuuta lapsuutensa Viipurin kotitaloa Pantzaria sekä tapoja, joita keskiluokkaiset perheet silloin yleisesti noudattivat.

Korhonen kertoi ikäpolvensa tavoin ehtineensä elää monien totuuksien keskellä. Oikea ja väärä ovat sidoksissa aikaan ja paikkaan.

Kouluissa on luettu ristiretkistä, uskonsodista. Ylitse ovat vyöryneet Leninin-Stalinin totuus, Hitlerin arjalainen totuus ym. Perinteinen humanismi kamppailee nyt globaalin markkinatalouden kourissa, missä raha voittaa ihmisen. Muslimien islamilainen totuus vie taivaan iloon ilman optioita, pommilla. Kaikkea tätä vasten ajat ja tavat ovat todella muuttuneet. 

Perheitä Pantzarissa
Paavo Korhonen syntyi Viipurissa 1922 nuoreen itsenäiseen tasavaltaan ja edusti ensimmäistä vapaan Suomen sukupolvea Viipurissa. Ei siis ollut ihme, että isänmaallisuus oli eräs keskiluokkaisen kasvatuksen peruspilareista.

Sielumme taustalla soi Sibeliuksen Finlandia” kertoi Korhonen esityksessään. ”Meillä kotona tämä oli erityisen keskeistä, koska suojeluskuntapäällikkö Lauri Malmberg oli enoni”, hän täydensi asian.

Suomalaisten Viipuri oli Suomen kansainvälisin kaupunki. Korhonen uskoo, että tavoitteet olivat sen hetken virkamiesporvareiden Euroopasta saatujen vaikutteiden mukaisia. Siksipä hänenkin vanhempansa, useamman sukupolven aikaisia koulutettuja virkamiehiä, noudattivat niitä.

Korhoset asuivat vuonna 1924 rakennetussa 6-kerroksisessa asuintalossa, joka edusti ajan viimeisimpiä arkkitehtityylejä Havin vallien reunalla Pontuksenkadulla. Talon piirtänyt arkkitehti Lankinen asui itsekin kyseisessä talossa. Rakennus oli harvinaisuus kaupungissa, koska siinä oli hissi, jota lapset eivät saaneet käyttää kuin vain aikuisten seurassa.

Pantzar-taloon oli muuttanut vain virkamiesperheitä kuten opettajia, tuomareita tai kaupungin johtavia viranhaltijoita. Lapsia kaikilla oli paljon ajan tavan mukaan. Korhosille niitä oli siunaantunut kolme. Paavo Korhosen isä oli Viipurin Tyttölyseon historian lehtori, äiti saman koulun äidinkielenopettaja. Asuntoa vastapäätä asui kaupungin kamreeri. 

Rakkautta ja rajoja
”Oli selvää, että vanhemmat ja lapset rakastivat toisiaan, mutta yhtä selvää oli, että kaikessa elämässä on rajoja joita ei voi ylittää, tai käy huonosti. Tähän liittyi opetus, että itsekkyys on synti, tuomittava asia. Opetettiin: Älä tee toiselle mitä et haluaisi hänen tekevän sinulle, ja ota toiset huomioon, niin yhteiselo sujuu”, Paavo Korhonen kertoi lapsuutensa opeista. ”Kasvatukseni ensimmäiset pääasiat olivat rakkaus ja rajat”, hän totesi.

Toiseksi kasvatuksen taustoista Korhonen nimesi tiedon haun ja opiskelun, jotta saisi sisällöltään rikkaan elämän. Siksipä saamiensa oppien mukaisesti Pantzarin talon pojat kävivätkin Wiipurin klassillista lyseota. Viipuri oli tunnettu koulukaupunki, josta löytyivät niin ruotsalainen, venäläinen kuin saksalainenkin koulu.

Kurittomuudesta rangaistiin. Piti istua esim. isän huoneen tuolilla ihan hiljaa vaikka tunti. Joskus sai vitsaa ja tukkapöllykin tunnettiin. Kaikki saatiin kuitenkin vain asiasta, ei turhaan. Silloin aina tiesi, mitä oli tehnyt väärin. Pyysi anteeksi, ja sopu palasi. Kuri oli osa elämää.

Mutta oli kohteliaisuuskin kunniassaan. Jos joku talon asukkaista tuli vastaan, häntä tervehdittiin hattua (lakkia) nostamalla ja avaamalla hänelle ulko-ovi. Monikohan lapsi tai nuori muistaa nykyisin niin tehdä?

Hattu pois
Hyvät tavat olivat kunniassaan. Korhosten ruokapöydässä jokaisella oli oma vakiopaikkansa. Istuttiin yhtä aikaa ja myös lopetettiin syöminen yhtä aikaa. Kukaan ei saanut poistua pöydästä aikaisemmin. Piti olla siististi pukeutunut. Ei tullut kuuloonkaan syödä hattu päässä; ruoka oli pyhä asia.

  Vertailtaessa nykyajan pöytätapoihin, tunnetuksi on tullut mm. tapaus, jolloin vain pari vuotta sitten Suomen ulkoministeri söi ruokapöydässä lippalakki päässä. ”Oi aikoja, voi tapoja”!

Jos perheen vanhemmat kutsuivat vieraita, lasten piti olla siisteissä vaatteissa ja tukka kammattuna eteisessä tervehtimässä vieraita. Sitten mentiin yhdessä saliin, mutta lapset eivät saaneet puhua, ellei kysytty. Silloin lapset saivat mm. juoda mehua vieraiden kanssa.

Joissakin perheissä Viipurissa harrastettiin myös tapaa, jossa hyvin puetut lapset vain kutsuttiin esittäytymään (niiaamaan, pokkaamaan) vieraille. Hekin saivat puhua vain, jos kysyttiin. Sitten heidät komennettiin pois omalle puolelleen. He eivät saaneet ottaa osaa aikuisten vierastilaisuuksiin. Tätä tapaa tiedetään harrastetun esim.Viipurin kaupungin poliisimestarin Eemil Kokon perheessä.

Jokaisella virkamiesperheellä oli yleensä kotiapulainen, niin Korhosillakin, vaikka perheen äiti hoiti itse vierastarjoilun. Perheissä, joissa äiti kävi töissä, kotiapulaisella oli usein ”varaäidin” virka. Tosin Viipuristakin löytyi monia keskiluokkaisia perheitä, joissa rouva oli kotirouva ja perheellä silti oli kotiapulainen, joillakin jopa kaksi, olivathan kotiapulaisten palkat siihen aikaan pieniä. 

Promenadia
”Sunnuntaisin oli tapana kävellä yhdessä perheen kesken kaupungilla”, muisteli Paavo Korhonen. ”Silloin täytyi pukeutua siististi; meillä pojilla olivat solmiot kaulassa. Pukeutuminen oli tärkeää.”

Tämä promenadi-tapa on vanha ja satoja vuosia käytössä ollut. Vaikka se käytännössä jo onkin Suomessa poistunut, sitä edelleen näkee harrastettavan sunnuntaisin mm. Välimeren maissa kuten Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa maaseudun kylissä ja pikkukaupungeissa.

Korhosen mukaan ne olivat aikoja, jolloin ei piirrelty seiniin grafitteja eikä kaupoissa myyty likaisen rikkinäisen näköisiä farkkuja. Juhliin osattiin pukeutua juhla-asuun, koska se lisäsi juhlatunnelmaa. Arjen siisteys taas kertoi mihin yhdessä pyrittiin. 

”Koulussa…
…kuri oli itsestään selvä asia. Kukaan ei saanut häiritä opetusta. Joutui seisomaan tai komennettiin nurkkaan, pahasta rikkeestä pimeään putkaan. Karttakepillä saatettiin lyödä pulpettiin, jopa näpeille. Oppikoulun käyntihän oli vapaaehtoista ja perheen itse maksamaa. Ei sitä saanut häiritä tai erotettiin”, Paavo Korhonen kertoi ja totesi, että siihen aikaan kuri ja järjestys ymmärretiin, eivätkä sen rikkojat saaneet suosiota.

Toki asioissa joustettiinkin tarvittaessa. Ei kuitenkaan silloin, kun Klassillisen lyseon rehtori Oinonen (Pässiksi kutsuttu) antoi oppilaalle käytöksen alennuksen, koska oppilas oli kouluun tulonsa myöhästymisen syyksi ilmoittanut, että linnansilta oli avattu laivaa varten. Ei Pässi myöhästymisestä rangaissut, vaan valehtelusta, koska oli ollut itsekin linnansillalla, kun se oli avattu, ja ehtinyt ajoissa kouluun”, tarinoi Korhonen. 

Nuoruuden loppu
Paavo Korhosen omin sanoin: ”Tuli marraskuun viimeinen päivä v. 1939. Olin koulussa klo 9. välitunnilla, kun hälytyssireenit alkoivat ulvoa, ja vihollisen pommikoneet olivat jo päällä.

Rehtori Oinonen avasi koulun ulko-oven ja sanoi kalpeana:`Pojat, sota on alkanut, juoskaa kotiin!´ Juoksin vauhdilla kotiin. Otin suojeluskuntakiväärini ja menin talon katolle, missä savupiipun takana ammuin matalalla lentäviä pommikoneita. Kirosin, kun mitään ei tapahtunut, vaikka uskoin varmasti osuneeni.

Siihen päättyi minun nuoruuteni kuin veitsellä leikaten. Siskoni kuoli pommituksessa. Kotini ja omaisuuteni menivät. Jouduin rintamalle, jossa oli vain yksi ohje: Tapa tai tulet tapetuksi! Haavoituin kahdesti, ja jäin sotainvalidiksi.

Miten kävi kasvatuksessa saamilleni arvoille? Eihän minulle kerrottu, että vielä elinaikanani ihminen panee alulle kasvihuoneilmiön, eikä kukaan enää tiedä, mikä on tulevaisuuden hyvä ja paha.

Tänään nuoret eivät anna kulkuneuvoissa paikkaa kävelykeppivanhukselle, koska ajan korkein arvo, tämän hetken oma etu, täytyy toteuttaa joka tilanteessa.   

Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon
___________________________________________________________________

JOKAISEN LOTAN TARINA ON SANKARITARINA

-WAY:n kevätkokouksessa muisteltiin talvisodan aikoja  

Wiipurin arkistoyhdistyksen kevätkokous pidettiin Helsingin Karjalatalossa 22.4. Sääntömääräisiin asioihin kuuluivat mm. vuoden 2005 vuosikertomuksen, tuloslaskelman, taseen ja talousarvion esittämiset. Virallinen puoli sujui suotuisissa merkeissä, joten kokousväki pääsi pian siirtymään  kahvinjuonnin ja musiikkiesitysten kautta arvostetun muonituslotan Hilda Laasosen muistelmia kuuntelemaan.  

Musiikki tärkeätä myös sotavuosina

Elämä tuskin voisi olla ankarampaa kuin talvisodan hyytävän kylmissä juoksuhaudoissa. Olojen karuutta ja sodan kulkua helpottivat ratkaisevasti yli 200 000 lottaa, jotka tekivät uskomattoman työmäärän maanpuolustuksen hyväksi.

    Myöskin musiikilla on ollut huomattava merkitys taistelujen rasittamien joukkojen parissa. Sotavuosien aikana syntyikin suuri määrä sotilasmusiikkia, jota kuunneltiin niin rintamilla kuin rintaman takana.

      Myös sotilasmusiikin vaalijana suosittu Wiipurin Soitannollinen Kerho on tervetullut ja paljon käytetty monissa tilaisuuksissa. Orkesterin valikoimista löytyvät monet sotavuosien sävellykset, mutta myös rauhan vuosien ikivihreät, muistot pohjolasta, hurttiukot, liebes sehnenit, jazzien unohtumattomat säveleet, elämät juoksuhaudoissa ja karjalaisten laulut.

   Orkesterin tämänkertaisen kokoonpanon mainiot muusikot ansaitsevat tulla esitetyiksi: Kapellimestari Yrjö Länsirinne (basso), johtaja Eero Kakkuri (klarinetti), konserttimestari Helga Smal (viulu), Tapani Pohjamies (piano), Martti Piipponen (alttoviulu), Christien Dieckmann (cello), Veikko Rissanen (klarinetti), Tauno Jokinen (viulu), Aimo Leikas (huilu) ja veteraani Tauno Jokinen, joka sotilaana ehti ottaa osaa kaikkiin kolmeen viimeiseen sotaamme eli talvi-, jatko- ja lapinsotiin. 

Muonittajilla valtava urakka

Energinen lotta Hilda Laasonen on tullut julkisuudelle tutuksi tutkimalla, kokoomalla ja arkistoimalla omalla kustannuksellaan noin 130 paksua mapillista Lotta Svärd -järjestön Viipurin piirin aineistoa, johon työhön hän on käyttänyt tuhansia työtunteja. Vaikka Hildalle on ikää kertynyt jo reilusti, hän jaksaa edelleen pitää työtahtia, joka monilta nuoremmilta jäisi suorittamatta.

   Esityksessään Hilda Laasonen keskittyi talvisotaan kertoen, että Viipurin paikallisosastolla oli 41.  kohteessa muonitustehtäviä: junissa, kenttäsairaaloissa, armeijaan tai suojeluskuntaan kuuluvissa yksiköissä, Karjala-lehdessä, keskuspoliisiasemalla, siirtoväkipaikoissa, rautateillä, sähkölaitoksessa…

   ”YH:n ja talvisodan aikana oli muonituspaikoissa valtava paine. Kaikenlaista sattui: Erään paikallisosaston puheenjohtajalle tuli yöllä puhelu 50 lotan kutsumisesta koolle ja ruoan valmistamisesta 1500. miehelle seuraavaksi päiväksi. Puheenjohtajalta meni yöuni, mutta asiasta selvittiin ja valtava ruokamäärä oli seuraavana päivänä valmis. Vain yksi mies ilmestyi syömään, vaikka odotettiin 1499. enemmän. Lotille oli unohdettu ilmoittaa, että sotilaat oli komennettu menemään toista tietä!” Hilda Laasonen muisteli.

   Eräällä kerralla lihasta oli kova puute ja lotat miettivät millä nyt joukot ruokitaan. Läheiseltä rautatieltä ajoi juuri silloin ohi juna, josta putosi lehmä radan varteen! Lihapula loppui siltä erää, kun sotilaat teurastivat ja paloittelivat eläimen.

   Muonituslottien olosuhteet olivat usein todella vaikeita. Muonituspaikkoja pommitettiin ja välillä piti ruokaa valmistaa tuhansille miehille kovassa pakkasessa kuusen alla. Muistelija kertoi tapauksesta, kun -46 C. pakkasessa kohmettuneita, desanttijahdissa olleita miehiä tuli muonituspaikalle, riisuivat lotat heidän jäätyneet vaatteensa ja jalkineensa, antoivat uutta vaatetta tilalle ja tarjosivat kuumaa keittoa. ”Kiitollisuudella ei tahtonut olla rajoja”, lotta Laasonen mainitsi. 

Sodan raakuus lähinnä lääkintälottia

Sairaanhoitajista tai kuuden kuukauden kurssin suorittaneista lotista joutuivat useimmat jo kertausharjoitusten alussa lähtemään sota- ja kenttäsairaaloihin sekä sairasjuniin, monet joukko-osastojen lääkintätupiin. Kahden viikon kurssin suorittaneita lääkintälottia kutsuttiin mm. työskentelemään kotiseuduilleen reserviläisiä tai siirtoväkeä varten muodostetuille sairastuville, ensiapuasemille tai sairaaloihin.

   Kaikille riitti töitä uupumukseen asti. Lääkintälotat joutuivat mitä moninaisimpiin töihin:  sairaaloiden leikkaussalien ja kirurgien apulaisista pyykinpesuun ja siivoukseen, kätilön tehtävistä kaatuneiden evakuointikeskusten ruumiiden pesijöihin, sankarihautajaisten järjestelijöiksi ja väestönsuojelutehtävissä siviilien neuvojiksi.

   Lottien työ ulottui yhteiskuntaelämän laidasta laitaan ja oli niissä oloissa usein vaarallista. Esim. ilmavalvontatehtäviä suorittaneilta lotilta saattoivat vihollisen lentokoneet ampua valvontalavan alta. Vaikka lotat eivät taistelleet ase kädessä ampumahaudoissa, heitä kaatui tai haavoittui satamäärin sotavuosien aikana.

”Jokaisen lotan tarina on sankaritarina”, Hilda Laasonen vakuutti. ”Lotta Svärd -järjestön tarkoitus oli kasvattaa ihmistä. Lotat tekivät pyyteettömästi henkisesti ja fyysisesti uuvuttavaa työtä”. 

Varustusta sadoille tuhansille

Varus-, keräys- ja kansliajaosten tehtäväkentät olivat valtavia. Aluksi lotat avustivat kertausharjoituksiin lähtevien varusjakelussa. Kun jakelukausi loppui, perustivat varuslotat ompelimoja kautta piirin ja myöhemmin kaikkialle maahan. Ommeltiin reserviläisten varusteita, lottaesiliinoja ja pukuja, kehrättiin villoja ja neulottiin.

   Talvisodan sytyttyä sadat ja tuhannet kangaspakat muuttuivat ompelimoissa alusvaatteiksi, lumipuvuiksi, pyyhkeiksi, nenäliinoiksi, rukkasiksi, huopakäsineiksi. Huonoiksi menneitä vaateparsia pestiin ja korjattiin uutta käyttöä varten. Varuslottien työ muodostui sodan aikana korvaamattoman tärkeäksi.

   Keräys- ja kansliajaostot vastaanottivat ulkomaita myöten lahjoituksia sekä rahana että tavarana, joilla voitiin avustaa sotainvalidejä, reserviläisiä perheineen, siirtoväkeä, pommitusten takia kodittomiksi joutuneita perheitä, suojeluskuntalaisia ja sota-alueelta siirtyneitä lottiakin.

   Maksuja pyrittiin usein osoittamaan suoraan talonomistajille vuokralaisen vuokranmaksuun tai halkojen ostoon asunnon lämmittämiseksi.

   ”Kansan käsi oli karttuisa”, totesi Hilda Laasonen esityksessään. Kaikkea kerättiin huonekaluista ja vaatteista lumppuihin ja ruokatavaroihin. Ne tulivat aina tarpeeseen ja väestö oli kiitollista niin aineellisesta kuin henkisestäkin avusta, jota lotilta saivat. 

Anneli Vuorikoski  

Artikkelivalikkoon
_________________________________________________________________________

Syvämmellisen lämmintä kesäretkeilyä Viipurissa 11.-13. kesäkuuta 2006

30-vuotista juhlavuottaan viettävä Wiipurin arkistoyhdistys painotti kesäkuisen retkensä tutkimuksilla Leningradin oblastiarkistoon eli Viipurin maakunta-arkistoon ja Monrepos´n kartano- ja puistomiljööseen. 

139 000 asiakirjakansiota

   Viipurin kaupunginarkkitehti 1932-36 Uno Werner Ullberg suunnitteli useita Viipurin komeista liike -pankki- ym. rakennuksista kuten Maakunta-arkiston Tervaniemeen mäelle, jonka korkeuksista se vielä tänäänkin ylväänä, joskin rappeutunein seinin katselee alas kaupunkiin. Jos kuuluu onnekkaisiin – kuten WAY:n retkeläiset – saa kiivetä ylös kattoterassille, josta aukeavat huiman mahtavat näköalat, suunnilleen yhtä komeat kuin Viipurin linnan tornista.

   Suomalaisen Viipurin maakunta-arkiston 4000 hyllymetrin aineistosta pystyttiin sodan aikana pelastamaan vain noin puolet, koska jatkosodan pommitukset tavoittivat tuhoisin seurauksinViipurin ratapiha-alueella seisseen arkistojunan.

   Leningradin oblastiarkiston ystävällisen avulias Viipurin johtaja Viktor Panteleev kertoi Irina Lankisen suomeksi tulkkaamana venäläisten sijoittaneen suomalaisten suomenkieliset arkistot samaan rakennukseen kuin omat venäläiset arkistonsa. Venäläisten arkistojärjestelmä poikkeaa tosin suomalaisesta järjestelmästä huomattavasti. Venäjällä arkiston laajuutta ei mitata hyllymetreittäin kuten Suomessa tehdään. He puhuvat asiakirjakansioista ja kukin arkistonmuodostaja muodostaa oman fondin. Fondi voi sisältää vaihtelevan määrän asiakirjakansioita eli deloja. Yhden asiakirjan laajuus vaihtelee yhdestä sivusta satoihin sivuihin.

   Suomalaisia asiakirjoja löytyy arkistosta 139 000 kappaletta. Johtaja Panteleevin mukaan niiden käyttö on nykyisin vapaata tutkijoille määrättyä kohtuullista maksua vastaan. Vierailusta tulee ilmoittaa etukäteen ja tietysti täyttää tai kuitata useita lomakkeita. Arkiston käytössä on kopiokone, mutta arkiston käytössä ei ole ketään suomenkielen taitoista, joten ilmoituksen tulee olla joka venäjän- tai englanninkielinen. 
 

Monrepos´n maisemat
syvämmeen käyvän ihania

   ProMonrepos ry:n tavoitteita sydämenasianaan ajava puuhamies ja asiantuntija,  arkkitehti Juha Lankinen Irina-rouvansa kanssa huolehtivat kiitettävästi retkeläisten tiedonjanon täyttämisestä koko retkeilyn ajan.

   Viipurin keskustasta vain reilun kahden km:n päässä sijaitseva kartanomiljöö puistoineen ei ole turhaan laulettu eikä ikävöity. Matka entisten Viipurin kenraalikuvernöörien asuinkartanoon  Monrepos´iin kannattaa tehdä, sillä huonokuntoisia rakennuksia on ruvettu korjaamaan ja sisälle kartanon päärakennukseen järjestämään valokuva,- piirros- ja karttanäyttelyitä, joiden avulla yli kolmesataavuotiaan kartanon historia avautuu uudella tavalla ja tekee tutuksi mm. kartanon viimeisen Nikolay´n omistajasuvun.

   Suvun hallussa kartano oli vuosina 1788-1942, jolloin Marie von Nikolay kuoli. Suomen jouduttua sodan johdosta luovuttamaan Neuvostoliitolle mm.Viipurin ja täten myös Monrepos´n venäläiset muuttivat puiston nimeksi Park Kalinina, ja siteet suomalaisiin katkesivat moniksi vuosiksi.
 

Häät Neptunuksen temppelissä

   Kartanorakennuksia ympäröivässä laajassa luonnonpuistossa riittää katsomista ja sen poluilla kulkemista useiksi tunneiksi siitä huolimatta, että monet nähtävyydet kuten Väinämöisen patsas, Erakkomaja, ”Kiinalainen sateenvarjo” korkealla siirtolohkareella ja näkötorni ovat vuosien saatossa erilaisista syistä johtuen kadonneet.

   Vielä on jäljellä useita kohteita, joita pääsee ihailemaan läheltä tai kauempaa kuten näyttävää, jylhän kallioista Ludwigstein´in hautasaarta valkoisine, normandialaistyylisine, keskiaikaisine linnakopioineen, jonka neljä tornia kurottavat kohti taivasta. Kaikki Nikolayn suvun jäsenet haudattiin tälle saarelle, viimeisenä elokuussa 1943 Sophie von der Pahlen o.s. von Nikolay. Lauttaa tai venettä saaren tuntumassa ei tosin enää näkynyt, joten rauha hautasaarella pysyi rikkumattomana.

   Paulstein-huvimaja kohoaa kallion päällä, romanttiset kaarisillat johtavat edelleen yli kapeiden vesien, mahtavien ja jo vuosisatoja niitä  varjostaneiden puiden alla. Tunnelma on täydellinen – se vaikuttaa viipurilaiseen syvämmeen – ja kelpaa kyllä länsisuomalaisellekin sydämelle.

   Neptunuksen temppeli rakennettiin puistoon noin 1806 ja sen suunnitteli oletettavasti italialainen Giuseppe Martinelli. Alkuperäinen temppeli purettiin venäläisten toimesta 1950-luvulla, mutta suomalaisten avustuksella se nousi vuonna 1999 uuteen kukoistukseensa rakennettuna vanhoille perustuksille ja valokuvan avulla, joten koristelukin on samanlainen kuin alkuperäisessä.

   Romanttiseksi temppelin tekee se, että venäläisnuoret ovat nykyisin ihastuneita hääjuhlamenoihin, joissa morsian kannetaan joen yli Neptunuksen temppeliin – ja siellä sitten juhlitaan ja nautitaan samppanjamaljoja. 

Anneli Vuorikoski

Artikkelivalikkoon